(Goethe.)
Ves' kiehahtaa, ves' kuohahtaa,
Mies yksin ongell' on;
Hän tyynnä aaltoon tuijottaa,
Kylm' on ja tunteeton.
Hän väijyy, vaanii yhtenään,
Ves' kuohuu ryöhäten;
Ja nainen laineen lakkapään
Alt' astuu terheinen.
Hän laulelee, hän lausuilee:
Miks' istut vaanien?
Tuo viekkaus, tuo juoni ain'
On luonto ihmisen!
Kuink' armas tääll' on laumoillain,
Jos mieles tietää vois,
Koht' aaltoon astuisitkin vain
Ja kaihos haihtuis pois.
Käy päivä aallon jäähteeseen,
Myös siinä kylpee kuu,
Ja näiden loisto herttainen
Vaan siitä kirkastuu.
Kas kuinka siintoinen on ves'!
Kuin taivas päilyää!
Sua eikö oma kuvases
Vois aaltoon viehättää?»
Ves' kiehahtaa, ves kuohahtaa,
Jo kastuu jalkakin;
Niin oudon halun rinta saa,
Kuin vartois armahin.
Hän lausuilee, hän laulelee —
Kuink' onkijan nyt käy?
Hän hurmaantuu, hän uppouu,
Eik' enään häntä näy.
LAULAJA.
(Goethe.)
»Mi soi nyt portill ulkona,
Nyt sillalla mi kaikuu?
Vaan mielestämme salissa,
Tääll' laulu parhain raikuu!»
Näin kuningas, ja riennähtäin
Käy käskyt; taas hän virkkaa näin:
»Tuokaapa vanhus tänne!»
»Teit' uljaat herrat tervehdin
Ja teitä, sorjat naiset!
Oi, taivas tääll' on loistavin
Ja tähdet tuikkavaiset!
Kuin ihanaa tää loisto on! —
Vaan silmät ummistukohon;
Nyt aik' ei ihmetellä.»
Hän silmät sulkee — kaikuvi
Jo äänet hurmaavaiset;
Ritarit katsoo karkeesti,
Vaan helmaan kainot naiset
Ja kuningasta miellytti
Tää laulu, palkaks' tarjosi.
Hän kultaketjut siitä.