»Mull' älkää niitä antako.
Vaan jollein ritareista,
Joidenka pelkkä katsanto
Jo murtaa vieraan peistä;
Ne kanslerilles suo — hän kai,
Mi muutkin raskaat kuormas sai,
Kullankin kuorman kantaa.
Mä laulan niinkuin lintujen
Parv' oksain siimehessä;
On palkkaa kyllin laulunen,
Mi syntyy sydämessä,
Vaan pyytää saanko, ainoa
On pyyntöin: kultamaljassa
Mull' oivaa viinaa tuokaa!»
Hän maljan saa, sen tyhjentää:
»Oi, oivaa virvoitusta!
Oi, onnen koti, miks' on tää
Vain halpaa tarjousta!
Jos hyvin käy, mua muistakaa,
Niin hartaast' kiittäin Jumalaa,
Kuin teitä nyt mä kiitän.»
ORVON-KUKKA.
(Goethe.)
Niityllä kasvoi kukkanen,
Se pieni, hellä kaunonen
OI' halpa orvon-kukka.
Tul' nuori paimen tyttönen,
Kepeesti käyden, riemuiten
Sen luo, sen luo
Niitylle laulellen.
Voi! mietti orvon-kukka, voi!
Jos kauniimmaksi luoja loi
Mun, halpa orvon-kukka,
Niin neito ehkä poimisi
Ja rinnallensa laittaisi,
Ja niin, ja niin
Tok' hetken pitäisi!
Voi toki! Neito tuli, vaan
Ei häntä huomannunnakaan,
Vaan polki orvon-kukkaa.
Se taittui, kuihtui, kuoli niin,
Vaan riemuin virkki kuitenkin:
Nyt sen, nyt sen
Saan kuolla jalkoihin.
TYLY.
(Goethe.)