Taas saa nimi magyarlainen
Entisyyden puhtaan maineen;
Aikain tahra, häpeämme,
Yltä pois se peskähämme!
Magyarien jumalalle vannokaa:
Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Kiitollisna jälkikansa
Muistaa meitä urhoinansa,
Siunaellen hautojamme
Kertoilee se mainettamme.
Magyarien jumalalle vannokaa:
Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
ONNELA.
(Kellgren.)
Missä piilet sä, oi! orjan ja ruhtinaan
Kaihon kaipaama, mis? Uumeissa vuorenko,
Jonne kitsaana kätkee
Kullan hohtavan himmyt yö?
Totuudessako sun tutkiva tiede löys'?
Veikö vaan Runotar luoksesi armostaan?
Vaiko hurmeista tietä
Seuraat urhoa voittoisaa?
Kaihoin, kylmänä vaan Bagdadin valtias
Suutelee ikävin impeä taivahan.
Niin, oi onnela! vainen
Vuoteell' et ole nautinnon.
Lapsen, syntyneen juur' tervehdys itku on;
Viimeinen lepoyö huokaus vanhuksen.
Eipä poskelta kuivaa
Murheen kyyneltä kuntokaan.
Synny, kaihoa, maaks muutu: on määräys —
Un'ko onnela on? Tunteiden kangastus
Onko? vai kuva taivaan
Onko vastaisen autuuden?