Nyt mieli talven synkistämä saa
Taas uutta toivoa ja virvoitusta.
Kas kuinka särkyy koteloinen musta,
Ja perho kulta-siivin liihoittaa
Sen sisältä. Niin luonto virkoaa
Nyt kaikkialla talven uinailusta.
III.
Kas, tuolla vuoren yli taivaan rantaa
Nyt heleästi kultaa illan rusko!
Se turha oisi valon heijastusko,
Mi mielen kaukomaille rientää antaa.
Ja sydän oudon tunteen tuosta kantaa,
Se kuiskuttelee hiljaan: älä usko
Sen loistoa! Näin tyhjään luottamusko
Sais mielen autuaitten koti-rantaan?
Näin kuiskaa. Vaan ei mua loisto petä:
Sen ihanuus vain mulle muistutusta
On autuudesta menneen lapsuus-ai'an.
Siks mieli ihastuu. Ja moinen ketä
Ei muisto hurmaa, ai'an huntu musta
Kun siirtyy eestä sen kuin kautta tai'an!
PÄIVÄN NOUSU.
Kas kuin idän taivahalla
Aamukoi jo heloittaa!
Punapurppurassa vallan
Ilman ranta leimuaa,
Kultaa kunnahilla puita,
Lintusia sulosuita
Laulamaan jo kehoittaa.
Koittaresta syntynevi
Kohta kirkas aurinko. —
Mutta kas! taas pimenevi
Taivaan itä-ranta jo:
Pilvi nousee kolkko, musta,
Paisuu, uhkaa turmellusta;
Koin jo peitti pimento.