Jo kinos sulaa, katoaa
Pois noron ouruvesiin
Ja roudatonna taasen maa
Käy hangen alta esiin,
Jo päivän silmä keväinen
Taas paistaa meille myhäillen —
Jo kevät tullut on!
Jo riutuu ulapalla jää
Ja laineen kahle irkoo,
Taas tantereella nukkapää
Jo kohta nurmi virkoo,
Jo koivun urvut aukeaa
Ja vihannaksi lehto saa —
Jo kevät tullut on!
Taas taivaan alla kiurusen
Soi ääni korkealla
Ja tuttavamme käkönen
Taas kukkuu kankahalla.
Ei malta pieni perhokaan
Nyt uinailuaan jatkamaan —
Jo kevät tullut on!
Siis mielen routa, murhe pois!
Sen kevään lämmin voittaa —
Ken kaihon orja olla vois,
Kun riemun aika koittaa?
Siis kevään laulu raikas vaan
Nyt kaikkialla kaikukaan!
Jo kevät tullut on!
KUKAN KIITOS.
Perho kuiski kukkaselle
Illan viileydessä:
»Kukka kulta! virka kelle
Ilolle vai murehelle
Vuodattelet kyyneltä,
Koska aurinkoinen tuolta
Lännen puolta
Vuoren yli loistavi?»
»Eipä kummallenkaan», kukka
Kuiskaa kyynel kuvussa,
»Vaan kun muistelevi kukka
Luojansa hyvyyttä, rukka
Kyyneltävi kiitosta». —
Kukan lailla jos on kellä
Sydän hellä
Eikö niin myös tekisi?
KUKKA JA MULTA.
»Multa rukka», virkki kukka,
Maahan alleen katsahtain,
»Musta, kolkko olet vain,
Ellei peittäis nurmen nukka.
Kukan laita toisin on:
Autuaana taivohon
Hymyhuulin silmät luo,
Tuoksun ympärilleen suo,
Ihmislapsillenkin riemun
Suloisuudellansa tuo».
»Kukka kulta», virkki multa
Musta alla nurmikon,
»Turha korskeilusi on:
Kas jo kuihtuu lehdet suita!
Kohta vaivut itsekin
Mullan mustaan sylihin;
Siellä siemen turvan saa,
Eloon kunnes virkoaa.
Mullan povi enkeleitä
Taivahasen johdattaa. —»