Ja innostuksissaan häntä kansa
Nyt tervehtivi ruhtinaanansa,
Hän onnellisna kuulee kunniansa
Kun kaikuu nuorten, vanhain huulilta —
Vaan näin kun entisyyttään uneksi,
Voi kurjaa; — ruoska orjan herätti!
NEITO.
»Ma paimentyttönä ennen
Kävin riemuten laiduntain,
En murhetta tuntenut silloin,
En kaihoa rinnassain;
Vaan tuttuna mulle nyökki
Hymy huulilla kukkaset,
Puro lehdossa leikiten soitti,
Yhä pulppuili lähtehet.
Oli naapurin paimen silloin
Kesäkumppali kanssani:
Kuin tuulonen nopsaan kiitää,
Hän niityllä kirmaili,
Kuin aalloilla sorsa soutaa
Yli ahnahan Ahdin maan,
Niin läikkyvä lammin pinta
Hänt' tuuditti siinnossaan.
Mä partaalle kosken kerran
Suvi-iltana istahdin,
Sinisirkuista, ruusuisista
Mä seppelen solmisin.
Vaan äkkiä seppel vieri
Vahavaippahan kosken sen,
Ja nopsana jälkeen kohta
Näin syöksevän paimenen.
Hän syöksähti kuohuun. Sitten
Hänt' en ole nähnytkään. —
Kai Ahtolan immet häntä
Nyt tuutivat sylissään?
Vaan tuolla hän kuohuista nousee — —
Käsi viittovi tänne — — voi!
Mua kutsuvi luokseen! Varro!
Heti riennän jo, armas oi!»
Näin partaalla kosken laulaa
Suvi-iltana neitonen,
Ja hyrskyhyn silmä tuijaa:
Näky outo jo hurmaa sen — —
Hän kuohujen helmaan syöksee
Hymy autuas huulillaan. —
Ja ilta on tyyni; Ahti
Vain soittavi kanneltaan.
VIIMEINEN YÖ.
»Äit', eikö vaaleaks jo yö
Käy aamun salavasta?»
»Oi nuku Anni parka! lyö
Kaksioista kello vasta».
»Hän eikö saavu kohta?» »Ken?»
»Hän, pappi — yö on mulla
Jo viimeinen.» — »Voi tyttären',
Hän aamuks lupas tulla».
Ja hetkeks äiti nukahtaa.
Vaan sairas vuoteellansa
Ei unta silmäluomiin saa,
Hän voihkaa tuskissansa.
On syysyö synkkä ulkona
Ja riehuin ulvoo myrsky,
Ei tähdet tuika taivaalla,
Ves'sade rankka hyrskyy.