Juones sulkeutui taas omiin äänettömiin tuumailuihinsa:
Pitäisi saada silmien eteen alituisesti vaihtuva näky: maantien kirjavana liukuva laita ja istumahetkiksi kapakkojen savunsekaiset nurkat. Silloin alkaisi elämä olla oikein elämää, kun hetkestä toiseen pyyhällettäessä soisi tuuli aina korvissa ja silmissä vilahteleisivat katkeavan taipaleen pielet. Tämä paikoillaan oleminen on kuin kuoleman odottelemista.
Juoneksen elämänhimo sisältyi matkaamisen riemuihin. Rattaiden jyrinä ja reen jalaksien natina tulkitsivat hänelle elämän valtimon tykytystä. Sen hetkittäisesti hiljettyä tuntui Juoneksesta, että taivas silloin madaltui ahdistavan alas ja että hiljaista jähmettymistä tapahtui kaikkialla. Väri ja ääni sammuivat; harmaa tihusade jäi vallitsemaan masentavan pienin vesihelmin.
Järvituitussa useimmat ukot keräsivät kesäisin huolellisesti ruplapinoja kirstuihinsa ja teettivät sitten tupiensa lähistölle uljaita huviloita sekä sortuivat niiden vaalintaan. Juonekselle ei juolahtanut mieleenkään tuoda tupansa nurkille vierasta väkeä, palvella sitä notkein niskoin ja huudella junilla oman herransa nimeä ensimmäiseksi sekä orjaantua tämän ajuriksi. Ei — silloin vasta Juoneksen veret kihahtivat pulppuiluunsa, kun hän ilmestyi metsänlaidastansa kylätielle ja lasketteli huolettomana kohti vapaata päivää ja sen edeltäpäin aavistamattomia sattumuksia. Vapaan tien elämään kuului vapaasti singottu ajatus ja tahto ajaa minne tie kulloinkin vietti. Ja niin Juones noudatteli omalla matkaviivallansa vain sattumuksien kaarteita ja oli tyytyväinen.
Juones nousi sängystä, pistäytyi tallissa ja palasi heinänkorsi hampaissa tupaan.
— Olisipa tässä hirsistä metsää vaikka pienikin palanen eikä sellaista hienoa silpeikköä kuin meillä on, niin saisihan joutotyötä, kun vedättelisi runkoja sahalle.
— Vai sahalle! Sinne ne kaikki rentut kaalavat joulujen alla muka rokulista päästäkseen. Metsät nyljetään ja rahat juodaan sahakylän kapakoissa vieraisiin taskuihin. Tässä kylässä ei ole oikein viisasta miestä siinä asiassa kuin tuo puolihullu Hioppi: kävelee kirves kainalossa päivät pitkät metsäniemekkeillään, etsii soilakkaa aisapuuta eikä raatsi kaataa ei vitsan kiertämäistäkään; kotiin tullessaan ukko vannoo, ettei hänen metsässään ole sellaista puuta ensinkään, ja niin Hioppi ostaa yksin aisapuutkin, ja metsä kasvaa, jotta kuhina kuuluu. Mutta muut sitten: heti kun herrasväet lähtevät ja ajot loppuvat, niin jopa alkavat äijät nylkytä puita poikki ja hävitä sahakylän kapakkoihin. Niinkuin tuo Rätön Villekin: hänelle ei kelvannut enää tavallinen kirveskään, vaan piti laittaa toinen ja siihen vartta kuin viikatteeseen — mutta Ville onkin sitä lajia ukko, jolla pitää aina olla puoli syltä kättä ja koiruus lisänä — niin, Ville meni sitten metsänsä sakeimpaan silmäkkeeseen ja yritti lyödä oikein olan takaa, mutta pitkävartinen kirves tarttuikin viereisen puun yläoksiin kiinni ja ryöstäytyi irti hänen käsistään. Villen ei auttanut muu kuin hakea tavallinen kirves. Kun kotona sitten kysyivät nauravin elkein, että mikäs tuollakaan on vikana, niin Ville mörähti vastaukseksi, että kaikkihan sillä muka pilkkoo räpäleiksi, taivaan laenkin. — Sellaisia ne ovat teidän metsämetkunne, lateli Ieva hanakasti vastaan.
— No tuo nyt on kukkunut sinun suustasi niin monta monituista kertaa!
Juones oikaisi taas hämärään nurkkaan ja tuijotteli seinillä riippuvia valjasrykelmiä.
* * * * *