Joulut menivät vakiintunein tavoin. Sitkeä syysjää silloitti Suomenlahden rannasta rantaan. Järvituitussa ukot varustautuivat Kronstadtiin venäläisten jouluajoille. Kukkaperäreet tiivistettiin pajoilla nasahtamattomaan ajokuntoon. Hevoset syötettiin pavuiksi ja valjaat voideltiin notkeiksi. Kujasten suilla seisoi uhoilevia ja säätä tunnustelevia miesryhmiä. Naiset paistelivat eväspiirakoita. Vereslumiset tiet houkuttelivat lähtöön.
Kunnes eräänä varhaisena aamuhetkenä elähdytti tuttu ilmiö järvituittuista tiemaisemaa: pitkä karavaani lähti ajamaan meren rantaan ja sieltä saareen. Hevoset oli valjastettu työrekiin, ja kukkaperäreet liukuivat jäljessä kuin jollat merta kyntävissä kaljaaseissa. Ukot itse olivat kaivautuneet työrekien heinäkekoihin ja hallitsivat sieltä eväsvakkojansa ja ohjasperiänsä. Tuttavallisia huutoja ponnahteli kuormalta toiselle, ja karavaani lasketteli lumisessa maisemassa liukkain jalaksin ja notkuvin lautasin.
Venäjän joulut jolahtivat pian ohitse. Järvituittuisten artteli saapui saaresta laihana ja tyhjärekisenä. Saapumisiltana moni ukko kaatoi kukkarostansa hopeakaaren pöydälle, rekien istuinlaatikoista löytyi sentään yhtä ja toista naisten hyvittäjäisiksi, ja kylässä vallitsi hetken talvinen rauha.
Helmikuu aukeni lämpimänä ja märkänä. Satoi suuria lumirättejä, jotka hajosivat pian sohjoksi. Järvituitussa ukot vedättelivät rankoja ja heiniä katoksiinsa, päivittelivät ilmoja ja kertailivat toisillensa vanhaa, säätäkyntävää lausetta:»Helmikuun hellät päivät ne maaliskuussa maksetaan!» Saman tien läheni talven huippukohta järkähtämättömästi. Pietarin kuuluisat laskiaisajot odottelivat suomalaisia hevosia ja kukkaperärekiä huminoihinsa. Järvituitussa kertautui taas alituinen miesten häipyminen rantatien nieluun, jonka takana odotti monta vaiherikasta kohtaloa.
* * * * *
Pakkanen jyski meren jäällä. Taivas oli vaalea ja kylmä. Savupylväät kohosivat ryhdikkäinä ja muodostivat kaupungin ylle tiheän, valkean pilariston. Tuhansien liikkeellä olevien rekien jalakset kirkuivat koviksi lamaantuneilla katulumilla vihlovasti ja kuuluvasti. Pietarin viikonkestävät laskiaisajot olivat alkaneet. Markkinateltat kyhjöttivät toreilla kirjavina ja meluisina. Suurten nuotioiden ympärille kiertyi mustia ihmispäärmeitä. Kaupustelijat huusivat tavaroitansa, ja juopuneet mekastelivat pihaporttien turvissa. Kolmivaljakot laskettelivat kaduilla huurusta harmaina, ja kulkuset löivät kylmää ääntä. Katuvierillä soluivat ihmisten hitaat virrat, ja niissä aaltoili nauru ja leikki.
Järvituittuisten artteli oli jo aamulla joutunut saaressa laskiaisen pyörteisiin. Useimmat ukot olivat vuokranneet hevosensa herrojen ajella ja temmelsivät itse lämpimissä ajurikapakoissa pullojen ja tyttöjen keralla. Mutta kokeneimmat ukot ajoivat itse mukana. He tiesivät, että seuraavana päivänä sai moni mies käydä etsimässä hevostansa poliisikamarin katoksista, sujahduttaa toisenkin ruplan nappiniekkaherrojen käteen, ennenkuin löysi jostakin kaupungin pihasta kylmän käpristämän hevosen ja reentyngän. Eivätkä edeltäpäin otetut vuokrarahat vastanneet suinkaan vahinkoa: läkähdyksiin ajettua hevosta ja rätistynyttä rekeä.
Ruoska-Juones otti pitemmän kyydin vasta illalla, kun hämärä jo sekaantui pakkassavuihin ja kun verestävä taivaanlaita piirtyi enää ohuena punaisena piiruna aavojen, vaikeitten maisemien taustaksi. Arttelin majapaikkaan saapui paksuturkkinen herra, joka pyysi miestä ajolle. Juones lupautui. He laskettelivat erään kirkkaasti valaistun talon eteen, ja herra talutti sieltä rekeen nauravan naisen, kääri hänet vällyihin ja piippahuppuihin sekä sovittautui itse viereen. Juoneksen piti ottaa kuskilaudan alta heinäpuistalmus ja täppiä se perälläistujien jaloksiin. Aikansa soviteltuaan herra murahti tyytyväisesti ja lähtömerkki oli annettu.
Ajettiin merelle. Pakkanen jyskytti sen jääkantta kumein revällyksin. Tuon tuosta sivuutettiin meluava laskiaiskuorma. Reen jalakset kitisivät kuin vihoissaan. Perällä istuva herra imehti naisensa kerällä, nauratteli, rutisteli ja työnsi vähän väliä partaisen naamansa etsimään hupuista lämpimästi äännähtelevää suuta.
Ruoska-Juones istui hartiat supussa kuskilaudalla, ja jylhä pakkasmaisema latasi häneen vavahduttavia ajatuksia. Vastapäisellä taivaanseinällä loistivat tähdet kuin kultaisten naulojen kannat. Pakkanen viilsi selällä jymyten railoja jäähän. Pienessä ja kitisevässä kulkueessa tunsi ajuriukko, kuinka mitättömän vähäiseksi ihminen kaikkinensa masentui taivaan pielien alla. Tähtien kylmät tuijut houkuttelivat hänen katseensa totiseksi, ja mieleen valahti epämääräinen tuskittelu.