— Kuulehan nyt, miten olen asian tuuminut! Minä kutsun koko kylän hautajaisiin, ja se on selvä, että kaikki tulevat ikivanhan tavan mukaan ja tuovat tullessaan muonaa, kuten aina tuodaan hautajaishyvittäjäisiksi: vehnäsiä, voita, maitoja, jamakoita, sianviipaleita, rinkeleitä ja piirakoita. Me ahdamme suojat täyteen tavaraa, keitämme näistä rusinoista vieraille mesimarjarokan, nostamme vainajan kartanolle ja pidämme sen ympärillä hautajaismenoja virsien voimalla. Ja mikäs on sitten viikkokaupalla syödessä ihmisten laittamia herkkuja. Anna vaan minä järjestän asiat, niin hyvä tulee!
Ja Lovissa palasi kuin palasikin Törömäeltä entiseen nöyryyteensä. Hän pesi tuvan, tyhjensi aittapahasen, siivosi kartanoinaan ja herkistyi lopulta ihan itkuun Ristianin oveluudesta. Ristian itse valmisti arkun, tarkasti Lovissan ja lastensa työt, neuvoi ja ohjaili.
Kylänlaidan kääpiötorpalla nähtiin unia ruokavuorista ja kylläisyyden onnesta.
Hyvissä ajoin ennen hautajaispyhää Ristian alkoi kiertää kylää. Hän ilmestyi tupiin, manasi niistä väet hautajaisiin ja vastasi kuolemansyynkyselyihin huoahtaen:
— Varpaasta se vain alkoi — miten lie syksyllä tallannut naulaan. Ohhoijaa, kuinka vei kuolema minulta napakan pojan, niin oli varma eläjä vielä kesällä!
Ristian sai eloa Järvituittuun. Kun hän oli seisonut jokaisella kylän kynnysvierellä, sanonut sanottavansa, kumarrellut kutsunsa tehokkaiksi ja hävinnyt metsätöllilleen, alkoi Järvituitun taloissa naisten vieraissa-pistäytyminen, ylimääräinen kahvinjuontiraivo ja päivittelevä nauru.
Pyhää pohjustavalla loppuviikolla ei Järvituitussa puhuttu enää muusta kuin Ristianille menosta ja varpaasta kuolemansa aloittaneen pojan hautajaisista. Ja jokaisessa tuvassa törötti hautajaisten aattoiltana lauantaipaistoksista erotettuja piirakkakekoja Ristianin surujuhlaan vietäväksi.
* * * * *
Hautajaissunnuntai valkeni kirkkaana ja tyynenä. Kiurujen lentoviivat nousivat melkein näkymättömiin, ja metsän avarat holvistot vyöryttelivät suolta kurkien aamuhuutoja.
Ristianin pihalla liikuttiin jo. Kylmänvalkoinen kirstu oli nostettu havukodasta ulos. Ristian kanteli tuvasta penkkejä ja jakkaroita seinävierille. Lapset istuivat totisina kirstun lähellä ja kiersivät aroin sormin pieniä katajaseppeleitä, kirkastaen niiden köyhyyttä punaisin tilkkuruusuin. Aamu tuntui avartuneen juhlalliseksi ja ihmeelliseksi. Lasten äänet olivat hiljaisia ja lyhyitä.