Järvituitussa varustauduttiin hautajaisiin. Viileistä aitoista kannettiin tylynmustia hautajaisvaatteita lämpenemään. Viemiset ladottiin puhdasliinaisiin nyytteihin, aamumaitoja valutettiin kannuihin, ja jokaisessa talossa syötiin vahvasti ennen lähtöä.
Ja vähitellen alkoi ilmestyä mustiin puettuja ihmisiä kevättä uhkuville teille. Naiset kantoivat tuomisiansa hillityin elein. Miehet panostelivat piippujansa ja tähtäilivät kuulean aamun merkkejä: liikahtamatonta, nuorta lehteä työntävää oksaa ja sinisen taivaan väljyyttä. Mutta hiljalleen tihenevän ihmisjonon kulussa tuntui epäröivä eteneminen. Järvituitun yksissä liikkumaan tottunut väki ei oikein saanut nyt rohkaisevan läheisyyden tuntoa: jokainen kulki omien epäilevien ajatustensa varassa.
Ristianin valpas katse tapasi jo etäältä mustan ihmisvirran. Omituinen, lämmin laine löi hänen ylitsensä: koko kylä tulee vieraisille minun, hevosettoman miehen luokse! Lapset nousivat aidalle ja katselivat ihmettelevin silmin hitaasti lähenevää onneansa. Onneansa? — niin: isähän sanoi köyhyyden tänä aamuna nousevan näkymättömiin kuin kiurun taivaan sineen.
Ristian nyhti veräjän auki, juoksi kutsumaan Lovissaa, joka hätäisesti hämmenteli sakeaa mesimarjarokkaa hautajaisruuaksi, ja vangitsi pihaseudun vielä kerran tarkastavaan silmäykseensä. Kaikki näytti olevan kunnossa.
Ristian tunsi polviensa notkahtavan, kun hän kätteli veräjällä ensimmäistä hautajaisvierasta ja neuvoi tätä jatkamaan matkaansa pihalle. Ja niinkuin ihanassa unessa Ristian näki ohitsensa vilahtelevan raskaita tuliaisnyyttejä ja maitokannuja. Hän ei huomannut, ketä hän kätteli ja ketä toivotteli tervetulleeksi; hän näki vain silmissänsä nyyttien turpeita vartaloita ja kannujen leveitä olkapäitä. Ristianin lapsikatras tuijotti tuvannurkalla jäykkänä juuri toteutuvaa untansa. Lovissa lyykisteli pihalla luonnottoman syvään tervehtiessään eikä voinut estää kyynelkierähtämiä havaitessaan, kuinka kylän emännät tulivat hänen luoksensa mairein kasvoin ja ojentelivat tuomisiansa.
Ja tupa täyttyi maitokannuista kuin meijerin eteinen. Piirakkanyytit ladottiin havukotaan, voit, sianviipaleet ja muut herkut aittaan. Ristian ja Lovissa olivat kuin humalassa. He pyörtelivät pihalla seisovasta vierasryhmästä toiseen, neuvoivat katsomaan vainajaa, kumartelivat ja olivat pakahtua selittämättömään onnentuntoon, joka johtui sekä vieraitten runsaudesta että tuomisvuorien jyrkänteistä.
Musta ihmismassa alkoi piirittää pientä, valkeata kirstua, jonka karuuden punapilkkuiset katajaseppeleet häivyttivät huomaamattomiin. Epäröivistä, hiljaisista äänistä kehittyi vähitellen alakuloinen virsi, jota metsänreuna vastaili kuuluvasti avaraan aamuun. Tapauksen merkillisyys häipyi hetkeksi kaikkien mielestä. Valkea arkku ja sininen taivas valloittivat nyt Ristianin pihalla seisovien ihmisten ajatukset. Virsi toisensa perästä alkoi ja loppui. Hautajaisväen valtasi hartauden rauha, joka oli osa kevätaamua.
Kun sitten virrenlaulanta ratkaisevasti loppui ja kylä-äijien otsille ilmestyivät taas lakinreunojen varjot, asteli Ristian itkettynein silmin väen keskeen ja lausahteli syvään kumarrellen:
— Ellei kenelle muu kelpaa, niin tulkoon ottamaan vaikka mesimarjarokkaa, ennenkuin tästä lähdetään vainajaa viemään; niin, ellei tosiaan kuka muuta jaksaisi, niin totta nyt mesimarjarokkaa!
Lovissa seisoi rapuilla jännittyneenä ja seurasi Ristianin saapastelua ryhmästä ryhmään.