Mutta syömäjäykät talolliset kiittelivät vain ja kertailivat Ristianille aamuruokiensa nimiä; kiittelivät ja estelivät. Ja sitä mukaa kuin estetyt enenivät ja kutsuttavat vähenivät, tulvaili Ristianiin päihdyttävää hyvänmielen painetta, ja viimeisen vierasparven kohdalla hän jo huikkasi ihan riemuntäyteisellä äänellä:
— No tottahan nyt mesimarjarokkaa!
Samassa alkoi metsänlaidasta kuulua tuttua lähenemisääntä: kärrinpyörien töyttäyksiä tienpintaan kuluneiden juurien esteisiin. Ruoska-Juones ajoi sieltä työrattaita, joiden kulmissa vihersivät pienet kuuset. Juoneksen mielessä läikähti somasti, kun hän näki taas pitkästä aikaa Järvituitun väkeä. Hän ajoi ruumisrattaat veräjän eteen, tasoitteli rattailla olevan olkitukun pehmeäksi matoksi ja häilähdytti pohjalta nuoravyyhdin notkeana, oikenevana siimana maahan.
Arkku kannettiin rattaille, ja Juones viritti sen ylitse kireät nuorajänteet. Juones, Ristian, Lovissa ja lapset sovittautuivat istumaan rattaiden laidoille, ja saatto alkoi edetä peräkylän kuopista aaltoilevalle tielle. Kylän kohdalla miehet erkanivat ruumisrattaiden jäljessä kulkevasta jonosta, kävelivät kukin kotiinsa, ajoivat katoksista valmiiksi valjastetut hevosensa kulkueeseen ja istuttivat naiset vierellensä. Ja taas Järvituitun väki oli matkasaatossansa. Edellä kulkivat mustalaiskuormaa muistuttavat kirsturattaat, ja niiden vanassa tien tavallisin ilmiö: valjastettu hevosjono.
Ruoska-Juones oli laskiaisyön jälkeen ensimmäistä kertaa ohjasperissä kiinni, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi parhaillaan ajamassa entisyyttänsä hautaan ja takana tulisi saattona koko se ympäristö, jonka keskestä hänen täytyi nyt jättäytyä syrjään. Juones tuskin huomasi vieressänsä levottomasti siirrättelevää, hyvissä mielissänsä ähkivää Ristiania ja tuon tuosta huokauksella itkuansa aloittavaa Lovissaa. Yksitoikkoinen kangasmaisema ahdisti Juoneksen ajatuksen yhä syvemmälle tuonoisen päätöksen murheeseen, joka oli taas alkanut jäytää mustissansa liikkuvien ihmisten näkemisestä.
Pitkäksi venynyt ruumissaatto tiivistyi jälleen kirkonmäellä arkun ympärille ja työntyi pian arasti vihertävälle hautausmaalle. Juones ja moni muu saaton ukko jäi hevospuomille tarinoimaan juuri enteilevän ajokauden mahdollisuuksista vierailta kyliltä kirkolle ajaneiden miesten keralla. Mutta Juones ei sietänyt kuitenkaan pitkälti seurata hänelle aran puheuoman aukomista, ja hän käveli kankein jaloin kiviaidan tukevaan nojaan ja alkoi katsella kirkosta purkautuvien ihmishyökyjen pirstaantumista kyläkujasten mutkiin.
Kirkonkello vavahdutti pian kuulasta kevätilmaa kumakoin, toistuvin lyönnein. Puomilta pyörrettiin raisuiksi ikävystyneitä hevosia isolle rautaportille. Naisista täyttynyt kirkkotarhan aukeama tyhjeni nopeasti.
Puomilla seisoskellut Tuutija-Mikko asteli Juoneksen luo.
— No — mitä katselet?
— Katselenpahan vain taivaan toilauksia!