— Kuinkas vojot ovat?
— Ei tässä oikein kehumista ole eikä tule! Taitaa tämä jalkojen ylenaikainen jomotus jättää minut tupaukoksi ihan kerrassaan.
— Ohhoh!
— Voi veikkonen, kun tässä onkin ollut tuumimista, miten tämän elämänlatvan lautsimisen saisi kunnolleen suoritetuksi.
— A eihän hiirikään ruiskekoon kuole: onhan sinulla rahapeitto ja pellonselkä, lautsit niiden turvissa.
— Niinhän sitä äkkinäinen luulisi, mutta kun on ikänsä tottunut istumaan kuskipukin räystäällä ja katsomaan tienpielien vilinää, niin tuntuu tupaukoksi jääminen samanlaiselta kuin se silloinen kiven sisässä oleminen, uskotko?
— Katsohan, miks’en uskoisi! Mutta kerranhan on kuitenkin joka ukon vyyhdettävä ohjakset ratkaisevasti valjasnaulan hyviksi. Käännänpä tässä erään mieleeni juolahtaneen ajatuksen sinulle ehdotukseksi. Viime viikolla minä vasta älysin, että Ristian on heksa mies, liian heksa elääkseen köyhänä. Mutta hänen kirouksenaanhan on se, että hän vain kesällä pystyy kiristämään saamisistaan hevosenostorahoja, ja kun kesää aina seuraa viraton syksy, tulevat ne väkisinkin syödyiksi, vaikk’ei olisikaan erikoisen avokoura. Niin. Kun sinä nyt aiot jäädä tupaukoksi, niin anna Ristianin ajella hevosellasi ja pankaa te sitten rahat puolekkain. Siinä elätte silloin molemmat. Ja niin heksa mies kuin Ristian todella on, sietää häntä kyllä auttaa. Tässä tapauksessa kävisi teille molemmille vaikka kuinka sujakasti. Vai mitä?
Juones haristeli ällistyneenä silmiään ja tokaisi hetken kuluttua:
— Voisihan tuo olla niinkin! Kunhan tässä nyt tuumitaan.
— Tuuma ei tunnu missään, mutta teko tuntuu!