Ruoska-Juones ajoi verkkaisesti maantietä pitkin ja napautti kiivaan äänen saapasvarrestansa vasta hiukan ennen tienmutkan kiveä, jossa arvasi poikanulikoiden vaanivan kyytiä. Mutkassa jo rattaat lennähtivät arveluttavasti, kivellä kaksi velikultapoikaa jännittäytyi loikkaukseen, ja Ruoska-Juones häilähdytti ohjasperiä.
— Nyt kun ovat taas siinä nokat väärällään, vai niin vai!
Kun Ruoska-Juones saapui kapakan pihalle, tipahtivat äskeiset pojat hänen kärriensä takaa ja pikelsivät nauraen tiehensä. Juones manasi, ajoi hevosensa nurkkapilttuuseen, pöyhi sille heiniä turvan alle ja saapasvartta naputellen köyri kapakkaan. Siellä piiritti rikkinäisillä vahakangaspalasilla verhottuja pöytiä seudun ajurikaarti kodikkaasti oijennellen. Hikinen, lihava nainen työntyi tuon tuosta sylitäytisineen odottavien luo, latjasi pöydille kolhiintuneita kannuja, laseja, sokeriastioita ja isoja vehnäsiä. Pöydissä leimahti aina vähän päästä naurunrähäkkä, ja joskus koko kapakka ulvahti yhdestä suusta jollekin syvää vakoa kyntävälle sutkaukselle. Pidettiin puhetta kaikesta siitä, mihin silmä ja ajatus oli lähipäivinä tarttunut. Kannuista valettiin laseihin tulista teetä, lautaset lennähtivät sormien nenille ja tahdikas härppiminen säesti äänten hulmuntaa. Otsille helähti hikiherneitä, naamat punoittivat, viikset retkahtelivat lerpalleen, ja kädet väljentelivät kauloilla paitojen kireyttä.
Ruoska-Juones pyörsi ajurivanhimman arvokkuudella huoneen suurimpaan pöytään, jossa hänen vakituinen paikkansa oli. Kapakkavaimo toi Juoneksen eteen tavallisen teepanoksen, ja pian ukko sovittautui huoneen hikiseen, höyryävään ja härppivään tunnelmaan.
Aikansa tarinoituaan juonnin katteeksi Juones asteli ulos. Merkki oli annettu. Pöydät alkoivat jyrähdellä, lasit kilahtelivat ja äkkiä koko kapakka oli tyhjä. Ja niin alkoi aamun merkkihetki. Ajurimiehet asettuivat kartanolle tiukkaan kehään, sovittelivat olkapäitänsä, pusertelivat kuumassa retkahtaneet viiksensä ryhdikkäiksi ja odottelivat tärkeinä aamuarpaa. Juones nyhti ruoskan saappaansa varresta, löi sillä kolmasti saapasnahkaa ja päräytti kumean huudon:
— Arpaan! Arpaan! Arpaan!
Hän näki kyllä, että kaikki olivat jo painautuneet kehään, mutta tuo huuto kuului tärkeänä alkuna niihin menoihin, joihin juuri oltiin heittäytymässä. Huudettuaan Juones käveli kapakan eteiseen, venytti itsensä varpailleen ja otti ovikamanan päältä käteensä pienen nahkaisen säkin. Ja nyt Ruoska-Juones tunsi keisariutensa kiitävän hetken olevan lentimillään. Juones köpitteli kankein jaloin kuin niskakarvansa pörhistänyt koira kartanolle, säkkiä varovasti kannatellen. Ukkojen piiri repeytyi hetkeksi ja imaisi Juoneksen sisäänsä. Hän jäi seisomaan keskelle ja tunsi, kuinka jokainen silmäpari sinkosi näkymättömän silmukan hänen kädessänsä olevaan säkkiin ja kiristi sitä yhä tiukemmalle, sitä mukaa kuin hän viivytteli toimituksen alkamista.
Ruoska-Juones helskähdytti päättävällä liikkeellä säkkiä, jossa kupariset arparahat odottivat onnimannejansa, ja hellitti säkistä pari suunkuroutumaa, niin että sai kätensä hämmentämään sen vaskista aarretta. Ja kun hän nosti varovasti kätensä näkyviin, oli hänen peukalonsa ja etusormensa väliin tiiviisti puserrettuna kirkkaaksi kulunut arparaha. Merkki oli taas annettu. Piiri otti pari kiihkeää askelta ja ahdisti Juoneksen saarrokseensa. Käsiä sukelteli säkkiin, joku pyrki hämmentelemään, joku sieppasi rahansa silmät killillään ja kynnet suorina kuin tiira kalan. Kaikki ottivat omalla vakiintuneella tavallaan. Mutta jokainen jätti arparahansa tiukasti etusormen ja peukalon nipistykseen. Kukaan ei katsonut rahaansa. Kartanolla oli pelihimon jännitystä. Pari ukkoa vaihtoi ummessa silmin arpansa. Muutamien vaikenevista sormista näki, että he koettelivat kiivaalla puserruksella saada rahan numeroa painumaan paksuun sorminahkaansa ja siten arvailla onnensa. Piiri suureni. Juones seisoi taas väljässä kehässä, nahkasäkki ammollaan toisessa kädessä. Äkkiä hän kiepautti sormiinsa nipistetyn arparahan näkyville, nosti sen siristyvien silmiensä korkeudelle kuin vaahtoavan olutlasin ja tokaisi pelihimosta värähtävällä äänellä:
— Kuusitoista silmää!
Ja jälleen oli merkki annettu. Odotuksen ponnistin laukesi jäykistyneessä ukkoparvessa. Jokainen katsoi rahaansa taas omalla tavallaan. Yksi katsoi numeron kouransa sisässä salaisesti niinkuin hoitopelissä katsotaan kortin silmät; yksi lennähdytti rahansa ilmaan ja katsoi vasta kiinni kopattuaan sen numeron. Muuan sylkäisi ja manasi ja avasi kouransa niinkuin se olisi ollut ampiaisen vankilana. Muutamat mökäsivät vielä kuuluviin hovinoitaisunsa: