— Tersii Tepa hevosta!
— Antiahan Luoja lykkyä!
Ruoska-Juones käveli säkki kädessä pitkin piirin rintaa ja keräsi arparahat takaisin. Kukin huusi numeronsa rahaansa viskatessaan ja sen tehtyään kiiruhti hevoskatokseen. Juones kuroi vaskisäkin huolellisesti kiinni, kurotti sen ovikamanan päälle ja saapasvartta ruoskalla pompottaen käveli hevospilttuulleen.
Lähdettiin junalle. Katoksessa oli kihinää taas kerrakseen. Hevosia perittiin purnuilta äänekkäästi kartanolle. Urkittiin toisten numeroita ja kiroiltiin huonoa tuuria. Kulkuset pitivät sen kymmenistä soittoansa. Kapakoitsijan pojat seisoivat rapuilla ja odottivat taas kyytiin pääsyä. Valjaita kiristeltiin, istuinpatjoja pölytettiin, kaurasäkkejä nivottiin kiinni. Jo läjähtivät ohjasperät lautasille, onnekkaimman numeron saanut lähti loilotellen hevospuomille; ja sitä mukaa muut. Kaksi veitikkaa ponnahti rapuilta rattaiden siiville ja he katosivat pian tien pölyyn. Pitkä ajurijono lasketteli tietä jytisyttäen läheiselle asema-aukealle. Pölylle nenäänsä nyrpisteleviä palvelijattaria pakeni kiirettä pitäen kauppoihin, ja likainen torikoira vouskutteli ilmeettömästi kauppiaan portilla. Sen haukku sai kuitenkin ilmettä, kun se huomasi poikien juoksevan takaisin kapakalle tien irtonaista pölyä kyntäen. Se syöksähti mukaan. Mutta pojat leiskauttivat itsensä viimeisten rattaiden askelmille ja hävisivät härnäävin elein pölymereen. Torikoira nosteli hetkisen kuonoansa ja loksahdutti kärpäsloukkuna hampaitansa sekä hiipi laatikkovuorien varjoon.
Hevoset seisoivat nyt ajuripuomilla isäntiensä aamuonnen mukaisesti. Odotuksen jännitys heijastui hevosistakin. Kädet nykivät vähän väliä ohjaksia parantaakseen kärrien asentoa ja saivat aikaan alituisen liikkeen hevosien rintamassa. Ukoista aina joku pistäytyi kurkistamassa radalle. Hevoset olivat kunnossa, nyt somistivat ukot itseänsä. Viikset taottiin uudestaan käyrälleen kuin lokin siiviksi, luhistuneet saapasvarret vedettiin suoriksi, lakit siirrettiin veikeästi korvalliselle, ja kellonperissä riippuvat hopearuplat koetettiin saada sopivasti rötkähtämään näkyviin. Oli liian lyhyt aika junan tuloon: kaskut eivät jaksaneet läväistä koko ajuririntamaa, vaan putosivat jo viimeistään puolivälissä maahan jonkin ylimielisesti torjuvan sylkäisyn mukana. Poikia seisoi ajuripuomin päissä silmiänsä haristellen ja ihmetellen puomin valtavaa tenhoa, välkkyviä valjaita, kuorossa helähteleviä kulkusia ja hevosten alati liikkuvien jalkojen hauskaa viivaleikkiä. Asemalaiturilla käveli lauantaivarhaisia rouvia niskoissansa pitsiset päivänvarjot kuin isot helttasienet. Pari valkeaesiliinaista kulkukauppiasta seisoi vasut päälaella, ja he keskustelivat äänekkäästi ja käsiänsä käännätellen, väliin iskien kyntensä parran juuristoon.
Juna vinkaisi. Sähköisku vihlaisi odottajajoukon selkäpiitä. Rouvat nykivät päivänvarjonsa suppuun. Pojat riensivät laiturille. Juna vuhahti asemalle. Vaunuista tuli monennäköistä kansaa: turpeita kauppiaita, pitkäpartaisia tiedemiehiä, silkkipaitaisia ylioppilaita, koristeissaan kolisevia kenraaleja, tavaroiden kanssa tuskittelevia rouvia, ylpeärintaisia imettäjiä ja itkeskeleviä lapsia. Vastaanottopusut moksahtelivat, terveiset soivat, ja joku huuteli junasta vielä kesken jäänyttä puhettansa. Asemalle pudottautunut väki alkoi edetä pieninä ryhminä ajuripuomille. Niinkuin ahnasta kipunaa seuraa aina tulenleimahdus, samoin seurasi asemalaiturilla kajahtanutta melua uusi ja valtavampi. Satakunta ajuriukkoa hyppäsi seisomaan kuskipukeillensa, ja he alkoivat huudella tuntemiensa herrojen nimiä ja hevostensa hyvyyttä ja kaikkea, mitä aamun korkeimman tapauksen tunnelmat löivät sanoiksi, toiset vielä käsillänsä laapottaen niinkuin kanat siipiänsä lentoon yrittäessään. Ja siinä sitä olikin huutoa ja hilskettä. Junan lähtövihellys kilpistyi voimattomana ja ohuena hevospuomin meluun. Tulijat melkein ryöstettiin rattaille. Ohjasperät ja siimat lankesivat notkein kaarin valjaitten väleihin, ja hermostuneet hevoset ampaisivat juoksuun naisten naurun ja kirkumisen säestyksessä. Elämää, väriä ja ääntä tulvehtinut puolenpäivän hetki sammui sitä mukaa kuin rintama hajosi alkukesän vihreihin maisemasokkeloihin. Teitten ylle jäi leijumaan hauras pölykatos. Mutta asemalle ei jäänyt muuta ääntä kuin kuumuudessa tuskittelevien ratakiskojen napsahtelut. Unen ja pölyn sokaisema torikoira koetteli kapakan nurkalla siepata ohitse sujahtelevilta rattailta pakettien hajuja, mutta kyllästyi kykenemättömyyteensä ja luikki kostean hevoskatoksen varjoihin.
Ajoon lähteneet miehet saapuivat jo hyvissä ajoin kapakalle iltapäiväjunille mennäkseen, vaikka tiesivätkin, ettei niiltä montakaan kyytiä herunut. Vasta iltajunilta sai kulta-apajan. Ja juuri lauantai-iltoina elämä oli asemalla kaikkein kiihkeintä, kun toimissa olevat aviomiehet palasivat Pietarista tuttavineen ja kameelinkantamuksineen perheittensä ja luonnon leveille helmoille. Silloin tappelivat tulijat ajureista eivätkä ajurit tulijoista. Mutta iltajunien tuloa odotellessa sopi mukavasti pistäytyä iltapäiväjunillakin, jotka eivät tulleet Pietarista asti, vaan jostakin lähempää. Ja junien välinen aika saatiin uljaimmin menemään kapakan tutuissa suojissa kaskujen ja naurun humistessa. Sitä silmällä pitäen, että eukot olivat saunanlämmitysaikoina kaikkein kiukkuisimmillaan, ajoi moni ukko jo hyvissä ajoin ennen iltapäiväjunia kapakalle, täytti sen ovipielen isosta tupakkakulista piippunsa; huusi teetä eteensä ja alkoi kuulostella naapuripöydän puheita niiden syötteihin tarttuakseen. Moni iski silmää kapakkavaimolle, sai piiskaryyppynsä, nakkasi vastaan kopekkansa ja alkoi himmein silmin kehua liikkuvaa kalustoaan: hepoa ja rattaita.
Ruoska-Juones saapui melkein viimeisenä taas ja sai juotavat joutuisasti eteensä. Hän antoi punaisen nenänsä pusertaa pinnalleen pari hikihernettä aina juotua lasia kohden, härppi viikset melkein suuhunsa janoissansa, sinkoili teräviä katseita nurkkaan ja toiseen ja puhalsi aina lasin välillä kuuluvasti ja tyytyväisesti.
Kun hän nousi, nousivat kaikki ja katosivat pihalle.
— Arpaan! Arpaan! Arpaan!