Torikoira ja kapakan pojat olivat jo paikoillaan, ja aamulliset äänet ja tapaukset uudistuivat.
Junalla tapahtuikin ihmeitä. Tulijoita ei ollut montakaan, mutta niistä olikin yksi oikein neulojen nenissä pideltävä herra. Tämä tahtoi kyytiä aina merenrantaan asti. Ajurit katselivat toisiansa, vilkuttivat silmää ja lupasivat lähteä kyllä sadasta ruplasta reissuun. Herra paiskasi kätensä ristiin, puhkesi haukkumaan koko ajuripuomia ja lähti kiukkuisena kuin kirppuinen koira hakemaan poliisia. Miehet löivät sillä aikaa hepojansa selkään ja pakenivat hunnilaumana kapakalle.
Pian saapui sinne kuitenkin poliisi rintaansa röyhistellen, aukoi papereitansa ja totesi ajoalueen piiriin kuuluvan sen kaukaisen rantaviivan pätkän, jonne hänen rinnallansa polpottava herra halusi. Mutta ajureista ei kukaan tahtonut lähteä juuri pyhän aattona päiväkuntaiselle ajolle, ja kaikki kieltelivät. Poliisi merkitsi kieltäjien nimet kirjaansa. Hän kysyi jokaiselta erikseen, kaikki lupautuivat kyllä ensin sadasta ruplasta lähtöön, mutta poliisi luki taksasta kaksikymmentä ruplaa ja merkitsi ristin vielä jokaisen nimen viereen kertomaan taksan omavaltaisesta ylittämisestä. Ajurivanhin huudettiin poliisin ja kiukuttelevan herran luokse.
— Lähdeppäs kyytiin!
— Eihän tässä nyt oikein lenkahda sille tuulelle.
— Minkätähden? — Poliisi pyöritteli valppaasti kynäänsä.
— Onhan näitä sialla syitä: konsa on maa jäässä, konsa kärsä kipeä!
— Nyt ei olekaan mikään leikkipaikka! Ajurivanhimman on nyt pakko lähteä, taikka muuten käy huonosti, vaikka tässä käy huonosti joka tapauksessa teille kaikille!
Ajurijoukosta saapui sopottelevia ukkoja Juoneksen luo, hän nyökkäili, käänsi hevosensa keskelle kartanoa, nosteli noituvan herran tavarat rattaillensa ja karjaisi:
— Posaalusta!