Herra nousi pomiluiden rattaille. Juones painautui tiiviisti pukillensa, viritti ohjakset ja roimasi ensikertaa eläissään hevostansa ruoskalla oikein kipakasti. Nyt ällistyivät sekä pihalla seisovat ukot että aisoihin vangittu hevonen. Se seisoi hetken kivettyneenä. Juones löi uudestaan. Silloin hevonen pyyhälsi kaula suorana hapraaseen neliin ja hävisi ukkojen edestä.
Kapakan nurkalle juosseet miehet näkivät hetken kuluttua junan nopeudella etenevän pölykiilan, joka syöksyi metsän vihreään nieluun kuin äkäisesti singottu kivi.
Ruoska-Juones tunsi, ettei hän ollut ikinä ajanut sellaista vauhtia kuin nyt metsään saavuttuaan. Kärrit luistelivat tien kahta puolta kepeästi kuin vesikirppu joen pintakelmulla. Herra mylvi kuin hautova kalkkuna peräistuimella. Metsätiellä Juones äkkiä seisatti hevosensa, vyyhtesi ohjasperät ja heitti ne poikittain ajokkinsa selkään. Herra katseli silmät renkaallaan Juoneksen liikkeitä, tarttui päähänsä ja lasketteli kesäiseen päivään tulvanaan rumia nimiä. Juones tempasi saapasvarrestansa ruoskan, löi sillä kuskilautaa ja karjaisi kovalla äänellä:
— Minä sanon sinulle oikein järvituittusen morskoi-äänellä, jotta sinä ole paisti hiljaa minun rattaillani, äläkä möyki ja ölise — taikka minä nykäsen sinut maahan ja ryvettelen porossa, se kävisikin sinun märkään näköösi vaikka kuinka hyvin kiinni!
Herra synkistyi mykäksi, puserteli käsiänsä ja lennähdytti niistä toisen tuon tuosta napauttelemaan pitkiä ja vetäviä ristinmerkkejä.
Nyt ajoi Juones käymäjalkaa. Hän oli päättänyt ajaa viisipenikulmaisen matkan lannanajon tahdissa. Kulku kävi hitaasti. Herra torkkui ja Juones aprikoi poliisin sekaantumista juttuun. Hän arvasi, että jos ukoille kävisi huonosti, kävisi hänelle myöskin, sillä hän oli nyt vain pakkoajossa, ensin kieltäydyttyään kuten toisetkin. Saavuttiin aukealle palokankaalle. Kanervamattoiset nummet huokuivat kuivaa, lamauttavaa kuumuutta. Kaukaiselta ilmankartanolta ryntäsi raskas, uhkaava pilvi taivaan kaaristoon ja leveni tasaisesti ilmanpielien väliin. Herra huokaili ja ähki torkuksissaan, havahtui kuivaamaan hikeä turpeilta kasvoiltansa ja huomasi hätkähtäen taivaankannelle jännittyvän pilven. Hän osoitti sitä vaikerrellen Juonekselle ja yritti samalla ohjasperiä käteensä. Juones seisautti heti hevosensa, vyyhtesi ohjasperät ja aikoi laskeutua maahan äskeiseen tapaansa, kun herra äkkiä putosi polvillensa rattaiden pohjalle ja itkien rukoili Juonesta ajamaan kovemmin eikä kiusaamaan häntä kuoliaaksi. Juones karjaisi järeällä äänellä:
— Niettu!
Matkue oli jo ehtinyt läväistä suunnattoman paloaukeaman, kun ensikerran jyrähti, pitkään ja raivokkaasti. Herra sai hermokohtauksen. Sen kuluessa Juones ehti tyhjentää jaloksissaan olevan heinäsäkin, jonka kulmat hän sovitti sisäkkäin ja sai syntymään munkin kaapua muistuttavan sadetakin. Sen hän sitten kiepautti harteillensa.
Äkkiä putosi monenlaista: salamoita, jyrinää, rakeita, vettä, kuivuneita oksia, käpyjä ja neulasia. Herra loikkasi metsään ja kyyristyi ison kuusen alle. Juones viittasi häntä takaisin. Herra ei ollut näkevinäänkään. Hevonen aloitti taas verkkaisen kulkunsa, ja rattaat etenivät pisaroista valkeana kiehuvalle tielle. Herra ryntäsi mielettömästi karjuen perästä.
* * * * *