Oli juuri satanut lämpimään, ahnaaseen maahan. Sortuneen pilvikatoksen repeämissä paloi ilta-auringon puna kirpeimmillään. Peltonotkoista ja järveltä kohosi usvaa kevyesti kylätörmille kuin unenhäivettä lapsuuden murheettomaan iltaan. Rannoilla katosivat ensiksi verkkoaitat märkään savuun. Illan äänet sammuivat nopeasti. Pian olivat talojen katot kuin luodot nukkuvassa meressä. Pihlajoiden avautumattomat tertut riippuivat raskaina ja odottavina. Muutamalla saunalla sangat löivät vielä ämpärien metallisiin rumpuihin. Ja koko ajan sykki sumussa kesän valtimo: käen kukunta. Aidaksiin kiristyi teräkseltä välkähteleviä seittejä, ja niihin herahti pian sumukyyneleitä.
Kaksi kevyttä lehteä lennähti vastakkain — ei, nythän oli jo yötyyni: kaksi nuorta tyttöä kohtasi toisensa, ja heidän nyökkäävät päänsä piirsivät hennon viivan. He alkoivat kulkea käsikädessä pitkin sumussa nukkuvaa tietä.
Kylän päässä eteni hiljainen ääniaalto. Sen lähestyminen havahdutti sumussa kulkevat tytöt sanomaan jotain toisillensa. Niinkuin heräävä tuulenkieppu käännähtää etäällä metsän latvusulapalla ja alkaa humisten puhkoa vihreätä havuaarniota leimahtaen viimein syvään tuuliääneen, samantapainen äänivaihe läheni kylänsuulta tyttöjä, kunnes selveni rattaiden jyrinäksi.
Tytöt seisahtuivat ja odottivat. Kuului jo selvästi, kuinka kaviot iskivät tahdikkaita jaksoja kärrinpyörien yksitoikkoiseen jyrinään ja kuinka kulkusremmin kuulat helskyttivät omaa matkatahtiansa hiljaisena soitantona. Pian sivuutti sumusta ilmestynyt matkue tytöt. Kuskipukilla istui veikeän näköinen ukko, ja perällä hytisi likomärkä, voihkiva herra.
— Niin on maailma nyt kuin nuorta maitoa!
Kaksi heleätä naurahdusta vastasi sutkaukseen. Hevonen tunkeutui painostavaan usvaan punaisin, värähtelevin sieraimin, ja sitä ajava mies yritti lingota uuden sukkeluuden, mutta vaikeni, kun näki käännähtäessään takanansa nopeasti umpeen pusertuvan sumuvanan ja hiukan sitä ennen rievuksi masentuneen herran.
II.
Kesäinen ajokausi oli kiihkeimmillään. Sepät takoivat uusia akselirautoja, ja pajojen nurkilla kohosivat vanhojen pyörien röykkiöt kertomaan huikeista matkaviivoista. Ukot ruskettuivat lehtirevoiksi, ja rahasäkit myhkyröityivät kirstujen pohjilla yhä tiineemmiksi. Naiset niittää nylkkysivät Järvituitun heinän. Ukot istuivat päivät entisekseen puomivartiossaan ja vetivät sitten öisin harmaisiin latoihinsa ämmäväen hoitelemat korret.
Järvituitun kylä kuvastui äyränteiltään veden laakeaan peiliin värikkäänä ja iloisena. Sen lasikuistiset huvilat väläyttelivät kupeitansa lehtevissä puutarhoissa. Harmaat kylätalot kyyristelivät itseänsä näkymättömiin. Järvellä kiiltelivät airojen kosteat lavat, onget sinkauttelivat siimojansa lumpeikkojen hiljaisiin päiviin, uimahuoneilla porskui vesi valkeana vaahtena, ja lapsia juoksi rantaan käsiänsä nostellen. Vihreillä rantatörmillä paistoi riisuttujen vaatteiden kokoja. Väliin kuului pitkäveteinen huikkaus, johon vastattiin jostain kaukaa.
Puutarhoissa höyrysivät samovaarit, ja niiden luo kerääntyi vilkkaita, väitteleviä ihmisiä, jotka unehtuivat pitkiksi ajoiksi piirittämään sekasortoisia pöytiä. Auringon valo putosi huviloiden lehtiseulojen läpi kultaisiksi läikiksi hiekoitetuille teille, joihin oli painautunut paljon pieniä ja isoja jalanjälkiä. Kulkukauppiaita käveli kylätiellä huviloiden suuntia noudatellen, kantamukset päälaella, ja he pysähtyivät huhuilemaan tavaroitansa portteihin nojaten. Puutarhoista juoksi ihmetteleviä lapsia ja naisia, jotka heiluttelivat tyhjiä vasujansa.