Kesäpäivät syttyivät ja sammuivat vaihtelevin valoin ja varjoin. Elämä hulmahteli värikkäänä ja kuumana. Huomaamatta supistuivat päivien ytimet, huomaamatta syttyivät ensimmäiset tähdet, ja huomaamatta ruskettuivat pienet peltopälvet. Joku huomasikin kyllä, huokasi ja syöksyi entistä vallattomammin päivien ja iltojen tapauksiin.
Samana päivänä kuin ensimmäinen ruiskuhilas seisoi levein lantein Järvituitun rantapellolla, saapui aseman kapakalle virkapukuinen poliisi, joka manasi pitkästä listasta ukkoja käräjiin vastaamaan niskoittelusta ja luvattomasta taksan ylittämisestä.
Kapakan elämä uhosi hiljaista jännitystä monta päivää, kunnes kerran Järvituitusta ajoi pitkä jono pyhävaatteisiin kangistuneita ukkoja kirkonkylään käräjille. Ja takaisin ajettaessa syyhytti joka ukon niskaa sadan markan sakko.
Kapakalla seisatettiin ja juotiin tuliset juomat kiukkuisien mielien heltiämiksi. Joku vilkutti piiskaryypyn eteensä ja yllytti toisen surevan tekemään samoin. Yhä useampaan pöytään iskettiin paksupohjainen viinapullo, ja ränsistynyt tunnelma alkoi tiivistyä.
Ilma sakeni kapakassa. Ovensuun tupakkakuli laihtui ruttuun. Viikset retkahtelivat suupielille. Teelasit kilahtelivat ahkeraan. Lamput oli sytytetty, ja hikisestä huoneesta pusertui vähän päästä miehiä kartanolle.
Pimeässä katoksessa värähtelivät kulkuset, ja hevoset söivät tasaisesti narskuttaen. Joskus puhalsi hevonen pitkään ja kuuluvasti. Ja huomaamatta yö lennähdytti asematienoon ylle mustan huntunsa.
Ruoska-Juones kiipesi parhaillaan pöydälle ja ryhdistäytyi sinne päästyään tärkeän näköiseksi. Ukot saarsivat hänet kuin arvassa ikään. Hiljaisuus humahti äkkiä kapakkahuoneeseen. Lamput tuijottivat savun sisästä kuin humalan laimentamat silmät. Kuului selvästi, kuinka keittiössä läikähti vettä kuumalle arinalle. Juones nykäisi ruoskan saappaastansa, napautti sillä vartta kolmasti ja kuuluvasti. Ukot tuijottivat niskat jäkässä pöydälle kiivennyttä heimopäällikköänsä. Ja Ruoska-Juones alkoi puhua:
— A vot! Sen se koira kylästä saapi: kolahduksen korvallensa. Sanovat, että konsa kenen syy, niin sitä mäjityy. Mutta onko tämä nyt syy ja mikään, mistä meitä sakotetaan kuin kunnianloukkaajia. A se on jokaisen oma asia, meni mokomaan kyytiin taikka oli menemättä. Me emme olekaan mitään ahvenia, että venähtäisimme kiinni, oli syöttinä vaikka kuinka kehno mato hyvänsä. Ja virkavalta: sen pitää sitten olla nokkinensa joka paikassa. Ja sen minä sanonkin, että olkaamme kerran oikein järeämaksaisia eikä suoriteta sakkoa. Lähdetään ennen parvessa linnaan, ja pankoot meidät siellä vaikka aidanvitsaksiksi, niin me pysymme siinäkin. Mutta makseta me ukot ei!
Raivokas hyväksymishuuto ryöpsähti kesken puhetta. Juoneksen viereen loikkasi mies, joka jatkoi keskeytyneitä sanoja:
— Ja minä virkan, mitä teemme! Kerätään sakkorahat yhteen ja ryypätään ne parvessa ja sitten lähdemme linnaan!