Metsäpälvekkeiltä ravasi hevonen valtatielle raisuna ja elävissään. Ristian istui kuskin räystäällä ja sivalsi tuon tuosta ohjaskaaren ajokkinsa lautasille. Ja lyömiseen tottumaton hevonen lennätti rattaita kuin säikky varsa.
Ristianin mielessä velloi taas läkähdyttävä hyvänmielen pyörrytys. Hän, housurikko mies, ohjasperissä kiinni ja viilettämässä puomille, uuteen unien valtakuntaan, tuhannesti toivottuun ja menetettyyn. Yhtenä aamuna, varsin köyhänä aamuna, Ristian oli saapastellut Juoneksen tuvalle puhumaan niistä kolmesta rusinaruplasta. Mutta Juones yllättikin hänet, ja sikäli olivat onnen portit auki: hänelle hevonen ja Juonekselle ajorahoista puolet. Ja sitä päätöstä, joka oli hukkunut kääpiötorpalla monenpäiväiseen, ruoattomaan iloon, Ristian ajoi nyt alkamaan. Ensimmäistä kertaa hän nyt vasta näki, miten iloisesti maiseman ranta juoksi hevosmiehen rinnalla ja miten rattaiden hurma soitti korvan täyteen matkariemua.
— Hei!
Ja taas loisahtivat ohjasperät herkille lautasille.
Mutta kapakalla Ristian vasta oikein sai tuntea uuden elämänsä ihmeen. Hän ehti sisälle juuri parhaaseen hälinään, kun Tuutija-Mikko huudettiin ajurivanhimmaksi. Ristianista tuntui, niinkuin näkymätön käsi olisi painanut hänet ovipieltä vastaan seisomaan ja estänyt hänet työntymästä ukkojen sakeaan ryhmään, joka parhaillaan piiritti Tuutija-Mikkoa ja heitti tämän äkkiä ilmaan, kahdesti, kerran kolmattakin, vaikka heikommin. Piiskaryypyt viskattiin suihin, ja Tuutija-Mikko oli nyt ajurikaartin arvoukko. Pian huomattiin Ristianin epäröivä ovipielessä seisoskelu, ja hiljainen kuiskaus alkoi kiitää pöydästä pöytään.
* * * * *
Vasta puomille ajettaessa Ristian alkoi selvitä ja kerätä juuri sattuneita tapahtumia yhteen. Äkkiä oli kapakassa ukkolauma puuroutunut hänen ympärillensä ja huonetta oli vapisuttanut moniääninen huuto:
— Ja nyt nostetaankin Ristian vossikaksi!
Hän oli lennähtänyt ilmaan, monestiko — sitä nyt oli aika lukea. Hän oli nähnyt vain tuttujen, kirkastuneiden kasvojen olevan välisti silmien, välisti varpaiden tasalla. Ja näistä etääntyvistä ja lähenevistä kasvoista oli noussut huuto, joka oli tehnyt hänet muiden vertaiseksi. Se olikin sekoittanut ihan tarkkaan Ristianin huomiokyvyn. Hänelle oli ojennettu piiskaryyppyjä, jotka läpäisivät rinnan kuin tuliset siimat. Ja Ristian oli itkenyt hyvästä mielestä, läkähdyttävästä, äärettömästä onnesta. Hän oli muitten mukana joutunut kartanolle mieskehään, seurannut ymmällään arpomisen vaiheita ja saanut kaiken kukkuraksi mieleensä arvannipistyksestä huumaavan jännityksen, joka oli purkauduttuaan jättänyt kädet vapiseviksi kuin nurkka-ukolla. Ja kun lähtömelu oli selvittänyt ajurit pitkäksi, eteneväksi jonoksi, havahtui Ristian vasta tajuamaan, mitä oikein oli tapahtunut: hänen kaukaisin unensa, sahapukilta siirtyminen kuskipukille, oli nyt huudettu todeksi kaikilla Järvituitun ajuriäänillä.
Puomilla ukot neuvoivat Ristianille tarkasti ajuritapoja ja hevosen ohjailemista sakeassa liikkeenvilinässä. Ristian ahmi uutterasti kaikki neuvot muistiinsa ja kertaili niitä itseksensä päästä päähän, aina välillä vielä kysäisten varmuuden vuoksi lähellä seisovilta jotakin ongelmalliselta tuntuvaa seikkaa.