Ukoilla oli tiedossa hyvä ajopäivä, sillä vuokraamaan tulleet herrasväet antoivat heidän ajella seutuja pitkin ja poikin etsiessään sopivia kesähuviloita itsellensä. Ja ukot tekivät mahdollisimmin loivia kaarratteluja ja venyttivät matkoja soveliailla poikkiteitten pätkillä ja edestakaisinajeluilla.
Ja juna saapui: kesän ensimmäinen vierastäyteinen juna. Vaunuista purkautui ihmisten kirjava paljous, joka tasoittui pian ajuripuomin rattaille ja hajosi siitä teitten käänteisiin ja sitä mukaa kohti puhtaiksi pestyjä huviloita ja kuloharmaasta kirkkaiksi haravoituja puistonurmikoita.
Peltoaukioitten kohdilla koristivat ojanräystäitä rentukoiden keltaiset pälvet, ja niistä katkottiin ohitse ajettaessa suuria sylitäytisiä rattaille. Ilakoitiin ja osoiteltiin hämmästyksestä huudahdellen maisemien puhtaita muotoja.
Ristianin kärreille osui tanakka, haarapartainen herra, joka istui sateenvarjo somasti polvien välissä ja pyöritteli sen hopeakirjailtua koukkua. Ristian oli aluksi ihan ymmällä. Hänestä tuntui, niinkuin hän olisi kuljettanut rattaillansa kallista, särkyvää aarretta, jota vaani tuho pienimmänkin raitiouppoaman aiheuttamassa tärskähdyksessä. Henki kurkussa hän ohjaili hevosta, tähystellen kaula pitkänä allansa vilistävän tien pintaa ja sen kuoppia. Mutta pian alkoi herra ahdistaa Ristiania kaikennäköisillä maalle tulleen kaupunkilaisen kyselyillä. Kun Ristian kuuli takanansa istuvan herran tuttavallisen äänen, ei hän tahtonut saada yht'aikaisen hyvänmielen puuskan lannistamana sanaa suustansa, vaan sieppasi hatun päästänsä ja kumarrellen nyökytteli vain päätänsä vastaukseksi. Vasta uudistettu kysymys sai sanoja vastaansa. Ja siitä Ristian äityi haastelemaan herran keralla pitkän tuokion ja osoittelemaan tien mutkien takaa sukeltavia maisemanäkyjä, kunnes rattaat äkkiä törmäsivät suureen tienpainumaan ja hätkähdyttivät Ristianin taas tähyilemään tien juoksentaa.
Päiväkuntaisen ajon mittaan Ristianille selvisi, että herra oli nimeltään Rasutovi, että hänellä oli Mustallamerellä laiva ja Pietarissa pankki ja makasiini ja että hän halusi vuokrata tattimetsän rajasta jonkin ison huvilan. Ja sitä ajeltiin etsimässä jokaisesta Järvituitun puutarhasta.
Kylän laitamassa, vastapäätä töykeää kuusikkometsää, oli korkea, sileänurkkainen huvila, keltaiseksi maalattu ja puiden varjojen risteyksessä. Ristian ja Rasutovi ajoivat jo kerran sen ohitsekin, mutta palasivat pian takaisin, kiertelivät sen nurkitse moneen otteeseen ja kurkistelivat akkunoista hämäriin huoneisiin. Rasutovia miellytti metsän läheisyys ja liikahtamaton hiljaisuus, ja hän käski ajamaan huvilan vuokraajalle.
Ristian lasketteli rattaita töyttäileviä kujasia pitkin Hiopin tuvalle ja juoksi hevosensa seisatettuaan sisälle.
— Missä Hioppi on? Arvatkaa nyt pitää tämä Rasutovi! Tällä on laiva ja makasiina ja pankillinen rahoja! Missä Hioppi on?
Ällistynyt vaimoväki sai viimein selvitetyksi, että Hioppi oli itse äsken ajanut huvilalla erään herran keralla, mutta se ei ollut varmaankaan kelvannut, koska Hioppi oli ajanut vielä rantahuviloille päin eikä asemalle. Mutta yhdet avaimet olivat vielä tuvassa, ja ne annettiin Ristianille sekä käskettiin kaikin mokomin suostutella herra vuokraamaan huvila. Ristiania kutsuttiin sitten ajon loputtua iltakahville.
Ristian ja Rasutovi pyörsivät uudelleen huvilalle ja kävelivät sen kosteissa, ummehtuneissa huoneissa. Ristian kiitteli parhaan kielitaitonsa mukaan huvilan hyvyyttä ja maiseman kauneutta ja tunsi jo nenässänsä iltakahvin hajua.