Pellot välkkyivät satoisanvihreinä. Maantie luikerteli kukkivien piellensä välissä riemastuttavan päättymättömänä. — — — Talokujasilla kulki mietteliäs ukko, joka riipaisi huomaamattansa kouransa täyteen pihlajankukkia.
Kun hän seisahtui veräjälle, avasi hän kouransa ja varisti kukkavalkean maahan.
— Kyllä pitää olla!
Sitten hän alkoi terhakasti repiä aitaa vastaan seisovan äkeen haarukoista mättäänriekaleita. Tuutija-Mikko jäi unohduksiin.
Kesäinen tuulilaine puhkoi omia esteitänsä ja oli täynnänsä kukinnan kosketusta.
Järvituittu oli hiljainen kylä peltojen äärellä, pienillä mäennenillä, tuulille alttiina.
* * * * *
Kirjoitettu NVL:n hopeamerkkinäytteeksi.