* * * * *
Aamun ristivarjoista vapautunut maa heloitti kirkkaana ja kosteana. Oli sunnuntaipäivä kukinnan valtakuussa. Järvituitun harmaat kylätalot olivat hukkuneet pihlajoiden kukkavaahtoon. Huviloiden laimeiksi vaalenneet seinät pilkoittivat arasti paksujen lehtimuurien raoista. Kujasilla käveli nuoria ihmisiä pihlajanoksat käsissä. Päivä oli korkea ja tuuli maantuoksusta raskas.
Kyläkankaalla, lumiauran siivillä, istui tupakoivia ukkoja kepeätä sunnuntaikäräjää käyden.
Kaukana avartui alaniitusto vihreänä metenä metsäseinämien kaarrokseen. Pohdittiin täyteläisen kesäpäivän nostattamia aprikkeita ja katseltiin kaukaisille niittysaarekkeille. Ukot tunsivat hiljaista onnea, joka uutuudellaan viehätti ja riemastutti.
Kujasilta alkoi kuulua tuttua ääntä: lähenevien kärrien jyrinää. Ukot naurahtivat kuorossa ja käänsivät silmänsä alaniittyjen katsastelusta lähikujasten mutkan tuijotukseen. Pian työntyi sieltä ajovaljastettu hevonen ja perässä rattaille patsastunut ukko.
Tuutija-Mikko ajoi entisekseen ruohottuneelle asema-aukealle puomivartioonsa.
Mutta kuorossa naurahtaneet ukot hätkähtivät pian vakaviksi, sillä heidän ajatuksissansa kertautui nyt rinnakkain menneen ja nykyisen päivän sisällys. Nykyinen päivä oli vihreä ja tyyni. Mutta menneessä päivässä soi korvantäyteisenä matkariemu ja katsetta viihdytti tienpielien huoleton vilinä.
Tupakoitiin äänettöminä. Tuutija-Mikko oli ehtinyt jo kadota valtatien kaarteisiin. Yksi kerrallansa lähtivät ukot sydänpurussa lumiauran istukkeelta tuvillensa.
Päivä oli korkea ja kesäntäyteinen. Tuutija-Mikko ajoi sen keskessä pienen pieneltä näyttävässä pölypilvessä pois kylän elämästä.
Mutta hänen jäljessänsä ajoi Järvituitun ukkojen muistojen jono.