Pari hirttä vierähti taas lunta pölläyttäen maahan.
— Kuulehan, Ristian! Minä kun sanon sinulle suoraan, niin meillä on molemmilla ollut sydänmunassa sama kiusa ja hätä. Minä sen kärsin vain aikaisemmin ja aloin jo kilkistyä, kun sinulla vasta alkoi. Minä kyllä näin, kuinka elämäsi pöyhisi kuin vehnätaikina. Syrjästä katsoin ja ajattelin: Odota, Ristian, odota, vielä itket sinäkin itsesi uuteen elämään! Ja kipeästi itketkin! En virkkanut mitään. Tallissa kuhnin hiljalleen, kun sinä pelasit Rasutovin kanssa, ja vahvistelin itseäni lopulliseen pakoon tästä ruplien juoksulaisuudesta. Ajattelin: katsokaahan, kunhan vähän vielä paranen ja miehen työhön pystyn, niin kyllä lopetan nämä leikit. Sitten tuli kuin kutsuttuna tämä keikaus ja kajaus kaikki. Aluksi kirveli minuakin oikein vesisilmiin asti ja luulin, loppu tuli kuitenkin kuin tulikin, ei päästä tästä uuteen elämään ei millään. Mutta kun alkoivat ihmiset toipua ensi pelästyksestänsä ja painua pelloillensa, silloin minäkin vasta oikein ähkäsin pirskeyttäin ja tunsin, kuinka nyt toteutui se hivuttava toivomus, jota silloin läsiessäni vuoroin rukoilin ja kielsin tapahtumaan. Nyt rankoo entinen elämä vuorostansa sinua, mutta hyvästi se sinua syöttikin. Anna rankoa, kyllä siitä vielä ehjistyt!
— A voi velikulta, tämä elämä on heittänyt minua kahtapuolta niin huimasti, että nyt jo käteni melkein ristiän, kun lopetti. Silloin pieksi köyhyydellä, kun teitä ruplilla mairitteli, sitten taas löi minulle syötävät ja rahat eteen, kun teille jo irvisti paljasta ientä, ja sitten taas pudottaa pumautti minut nälkäsuohon, kun teillä oli jo koura kuokan varressa ja jyvässä pitkä itu. Kiroan, kiroan minäkin jo menneen ajan. Leikkimään vain opetti, ja sen opinkin. Mattotuolissa makautti kesäpäivän äähkeessä ja laiskaksi sulatti. Nyt on taas työnteko kuin haarahongan seisomista. Hyvä oli Rasutovi, ylen hyvä, häntä en moiti, hän minulle näytti sen, minkä muut näyttivät aikoinaan teille: kuinka rupla on soma ja rakas hypitellä kämmenellä ja kuinka toiselta maistuu toisen vehnänenkin. En moiti, en, Rasutovia, mies oli itse soria, mutta elämä ei ollut sijallista, liian oli kepeätä ja leikinmukaista. Sillä minutkin rangottiin: köyhyydestä nostettiin Rasutovin renkitupaan, kiusattiin hetkinen kaikella hyvällä ja sitten taas laitettiin kylänlaitaan sienensyöntiin. Mutta hyvää teki kuin tekikin! En voivottele enää, vaikka yhteen otteeseen jo tuskailinkin. Ei ole rikkaudestakaan, ikäväksi tekee lopulta elämän, kaikkea on mitä tahdot, tekeminen loppuu. Rikkaana olet kuin nukkuva: milloin poskea painoi, vähän kohensit päänalaista, ja taas oli hyvä. Tapella, tapella pitää leipä pöydälle, silloin vasta on makeata. Sen nyt tiedän. Ja näytettiinhän se meille kaikille järvituittulaisille: ensiksi syötiin puotivehnästä ja kehuttiin, hyvää on, huokeata on, mitäs tätä leipää itse palstaakaan. A nyt: nyt syödään kauransekalikkoa leipää ja sanotaan: omaa on, nyt tämä vasta makeata onkin!
Sitten moksahti taas jokunen hirsi lumeen, ja ukot tuumailivat puheitten aukomia asioita.
Nummisto alkoi avaroitua, seinien esteet mataloituivat, kuorma kuormalta siirtyivät entisen elämän jätteet nummien taakse, ja sitä mukaa kaikkosi kylmä autiuden tuntu maisemasta. Nummien kaarteet alkoivat jälleen päästä elähdyttämään sen luonnollista viivakkoa.
Ja talvipäivä himmeni huomaamatta iltahämäriköksi. Ukot peittelivät työkalunsa, keräytyivät ryhmään ja katosivat mustana juonena nummien takaiseen iltaan.
Ristian ja Juones kulkivat viimeisinä ja seisahtivat porteilla. Harmaan hämärän läpi näkyi vielä ruskeanpunainen juova kaukaisella ilmankartanolla. Mutta nummista ja järviaukeama sulivat yhdeksi värittömäksi iltatanhuaksi, jossa eli vain luonnon salamyhkäisyys. Ihmisen osuutta ei enää havainnut.
Äänettöminä kiihdyttivät Ristian ja Juones kulkuansa ja yhtyivät taas ukkojen jonoon metsätiellä. Hiljainen jyleikkö uuvutti kaikki sanattomiksi, ja jokainen kulki omien ajatustensa varassa.
Juoneksen silmissä kuvasteli vielä äskeinen näky, joka oli syöpynyt porteilla seisahdettaessa silmään, ja se nostatti rinnallensa pian toisen, jota hän oli aikoinaan ihmetellen ja oudossa riemussa katsellut. Juones muisti elävästi ne tuokiot sairasvuodepäiviltänsä, jolloin hän sisäisen ahdistuksensa kourailuissa jäi tuijottamaan vastapäisen akkunan lasikierukkaa ja sen näkyä: maa oli ja taivas oli, mutta ihmisen osuus oli vain varjonkäännähdys niiden välissä. Ja porttinummen laella seistessään Juoneksesta tuntui, niinkuin hän olisi siinä silmännyt huikean suurta elämänmenon kuvaista. Mutta siinäkin näkyi vain hämärän madaltama taivas ja kylmänvalkea maa. Ihmisen käväisy siinä oli jo kokenut varjon kohtalon. Päivän luisu illoillensa oli laajentanut varjot yhdeksi maahämäräksi, joka yhtyi illan hämäräkäden pyyhkäisystä taivaalta laskeutuviin yökatteisiin — kadoksiin. Kuitenkin veresti kaukana taivaanliepeellä hetkisen ruskea juova tuoreen päivän lupauksena ennen vanhan päivän ratkaisevaa sammumista.
Ja yhä likemmäksi tuli taivas maata. Jonossa kulkevat ukot näkivät toisistansa enää pakenevien varjojen tapaisia hahmoja.