Metsäjärven nummistossa narahtelivat irtoavat naulat, seinälaudoitukset kaatuilivat lumeen, hirsikerrokset sortuivat alas, ja miesten huudot kaikuivat. Rasutovin entisiä rakennuksia purettiin parhaillaan. Samat ukot, jotka olivat niitä aikoinaan hakanneet pystyyn, raatelivat nyt niitä sekasortoisiksi röykyiksi pihalumille, josta ne aina sikäli vedätettiin hirsikelkoilla asemalle mustien vaunujonojen äärelle.
Ristian ja Juones purkivat pientä makkaratupaa ylimmäisen nummen laella.
Harvakseen he kingoittelivat hirsikerroksia erilleen ja yltyivät aina välillä nojailemaan työkaluihinsa ja pitämään pitkää puhetta.
— Kyllä se oli vaan aika Rasutovi, makkaratupakin näet piti vaan olla itsellänsä, saati muuta. Minulla on vieläkin suussani niiden ensimmäisten ja viimeisten makkaroiden maku, meille se ne syötti. Ja kun ruokki sitten makkara-ammeitansa varten Rasutovi nimikkokarjujansa, niin kyynelet silmissä välisti ruokki ja kehui samalla, kuinka hyvästi syötti. Sanoi: Kristian Petrovits, jos makian tahdot milloin sian, sinua neuvon: jauholla syötä, anna maitoa, lämmintä maitoa, paljon anna, ja syyhytä sitten sika uneen. Se lihottaa: syyhytä ja syötä! Itse aina hopiapäisellä kepillänsä syyhyttä syöttämisen päälle maankyntäjät kyrsälleen ja oli hyvillänsä, ukko.
— Leikkipeliksi se katsoi Rasutovi koko elämän. Näkihän sen siitä, miten rahoja levitteli; niin levitteli kuin paperia!
— A mikäs oli levitellessä, pankki oli, makasiina oli, laiva oli — sillä seilasi vielä karkuun. Mitähän tekee nyt Rasutovi? Missä sikoja syöttelee, missä keitättää makkaroita? A vot en tiedä! Mutta hyvä oli mies, Rasutovi.
Muutama hirsi mätkähti makkaratuvan mataloituvista seinistä lumeen.
Ristian ja Juones jäivät sitten tuijottamaan valkealle järvenselälle.
Irti repeävät laudat narahtelivat ilkeästi alemmilla töyräillä, ja kumakat nummet kertailivat aina ääniä räikein kaiuin. Päärakennuksella ukot hönkyivät tahdissa suuria taakkoja liikutellessaan, ja hevosmiehet pitivät oman välttämättömän mökänsä. Luminen maisema oli täynnänsä jäähyväisääntä.
— Järvelle, järvelle soudatti usein Rasutovi; hatun otti aina päästänsä pois ja otsaansa silitti. Sanoi: Katsohan, Kristian Petrovits, kuin on kaunis järvi! Niin on kuin kuva, kuin piirretty. Näetkö, Kristian Petrovits? Ka miks’en näe, minä aina myönnyttelin, vaikka minusta järvi kuin järvi. Ei tuo sen kummempi ole kuin toinenkaan järvi. Ja niin oli hyvillänsä, kun kehuin: ensimmäinen on tämä järvi, ensimmäinen. Vesikin on makeata, sajun saat keittää, etkä sokuria tarvitse, niin on makeata. Ja sekös ukkoa nauratti.
— Sellainen ukko jos tätä mäkeä ikänsä hallitsi, niin kaupungin teki Järvituitustakin ja maasta vieroitti vielä enemmän ihmiset kuin ennen; orjiksi teki, rahalla kytki kuin lehmät vitjoihin ja sitten mielihalustansa nummillansa marssitti ja teetti mitä tahtoi. Sen teki kuin tekikin, jos täällä sai pelata. Ihminen on vielä täällä liian hetas, liian vilkka: missä kuuli hyvän puheen, sinne juoksi nauramaan, sajut joi päälle ja päivän nauroi; missä näki ruplia ojenneltavan, sinne juoksi ja rapsakasti juoksikin, eikä hevillä palannut!