Yö meni uneksiessa uudestaan alkavaa kääpiötorpan elämää, johon näytti jo nyt leimahtaneen pitkä ja kirkas valonsäde.
Jo varhain aamulla liikuttiin taas nummistossa. Ristian ja Lovissa telkesivät hädästä kirkuvia ja siipiänsä pieksäviä kanoja saaveihin, ämpäreiihin ja koreihin säkkikatteiden pimentoihin. Lapset kantelivat rakennusten takaa leikkikalujansa ja monenlaista muuta murua.
— Viedään ensiksi nämä elukat ja sitten puretaan tuo Rasutovin muistopatsas tuosta kartanolta. Muistoksi sen saat, sanoi salkkuherra, muistoksi! Ja onhan tuossa minulle tavarapatsasta kyllälti. Se on vielä Rasutovia kaikki!
Lovissa ja lapset tarttuivat varovasti kanojen vankiloihin, ja pian hävisi niitä kantava jono nummien taakse.
Ristian irroitti kartanokoiran ja puhua suostutteli tälle:
— Tule sinäkin, rukkasnahka, vielä meille; pääset kerran lomalle sinäkin! Suu enemmän taikka vähemmän minun hovissani ei merkitse paljoa!
Tavaravuoresta Ristian lohkaisi mattotuolin selkäänsä ja lähti koiraa taluttaen toisten jäljessä.
Ja päivän mittaan siirtyi Rasutovin muistopatsas kaikkine nitvaleineen kääpiötorpan nurmikolle. Sitä ahdettiin sitten iltapuoli minkä mihinkin, tupaan, aittaan ja kotaan.
Vielä illalla Ristian lähti kävelemään kylään aikeissa kuulustella myytäviä maitolehmiä. Lapsiparvi juoksi samaan aikaan nummistossa leikkimurut sylissänsä pelokkaana ja taaksensa vilkuillen. Autioissa nurkissa oli vilahdellut — mitä lie vilahdellut. Lapset juoksivat tiiviinä katraana kumisevien töyräitten yli kylän turvalliseen läheisyyteen.