Kerrankin sai koko Järvituitun asemalla seisonut ajuririntama yht'aikaa kyydin. Aamujunista tipahteli monennäköistä miestä, herraa ja narria, ja kaikki tahtoivat Rasutovin nummille, huutokauppaan.
— Tiedetään, hyvä — ajetaan!
Tuon tuosta hurahti nummenlaen porteilta kärrikuorma pihalle. Nummisten teillä käveli miesryhmiä, jotka koputtelivat seiniä, tarkastelivat katokseen nostettuja työkaluja ja pitivät monenlaista arvostelevaa puhetta. Ristian ja muuan kyläukko kantelivat päärakennuksesta huonekaluja, astioita, lamppuja ja kaikenkaltaista tavaraa, jotka ladottiin keskelle pihaa isoiksi röykkiöiksi. Aina uuden sylyksen tullessa kartanolle syöksähti sen kimppuun penkovia, koputtelevia ja tunnustelevia miehiä. Tavara läjät suurenivat. Kartanolle saapui yhä uutta väkeä.
Kaikki Järvituitun ukot olivat tulleet huutokauppaan. He istuivat riveissä kujarakennusten seiniin nojaillen ja katselivat vieraitten häärimistä kartanolla ja tavaroiden ilmestymistä auki leuhahtelevista ovista. Juones sinkoili rivistä huomautuksia ja letkauksia, säälitteli ja hyvitteli. Toiset olivat vaiti. Ukot istuivat muurina pihan laidassa ja katselivat entisen elämänmenon jatkuvaa sammumista, joka oli ollut heidän silmissänsä viime aikoina ainaisena näkynä. Jokaisella ukolla oli osuutta tähän nummiston kaupunkiin, kenellä seinännostona, kenellä lankunvetona, kenellä lapionpistona, kenellä vasaranlyöntinä, kenellä mitenkin. Mutta kukaan ei vapissut repimisen eikä hävittämisen pelosta; äijien mielissä oli vain häipyvä, raukea muisto, jolla ei ollut masennuksen painoa. Ja ukot katselivat tyynin otsin, miten vieras väki himokkaasti kolkutteli ja tutki heidän kättensä jälkiä, hyötyäkseen niistä ja viedäkseen ne mukaansa. Rakennukset ja niiden tekijät olivat liikahtamattomia ja rauhallisia: seinät kohoilivat ainaisia varjojansa luoden, ja ukot istuivat tarkkaavin silmin niihin painautuneina. Mutta heidän edessänsä hälisi levoton, intohimoinen joukko: kunpa minä saisin tuon! tuota minä yritän! tätä en laske hevillä käsistäni! ahah — tämän minä pidänkin itselleni!
Tuonottain nummistossa käynyt salkkuherra ilmestyi päärakennuksesta kartanolle. Hajautunut väki hyökkäsi tavaravuorien ympärille tiheäksi päärmeeksi.
Vasara alkoi kolkutella, ja tavaravuoret hajosivat hitaasti pieniksi röykkiöiksi kartanon nurkkiin, rattaille ja puitten juurille. Jokaisesta rikkinäisestä astiastakin käytiin sotaa, ja vasara julisti tuomiotansa kumein paukahduksin.
Iltaan mennessä oli koko kaupunki sen kymmenillä isännillä. Kuka lukitsi makkaratupaa omanansa, kuka suunnitteli läävän purkamista, kuka peitteli ansarin lasikattoa. Täyteläiset kuormat alkoivat nousta hitaasti porteille, ja jokaisella poistajalla oli kainalossansa kantamus. Niinkuin armoton hyökylaine olisi syöksynyt tavaroin kuormitetun laiturin yli ja jättänyt jäljelle vain synkät laituriarkut muun mukanansa viedessään, samoin jätti aamulla kartanolle syöksynyt ahnas ihmistulva vain autiot seinät nummistoon. Muun se vei mukanansa himokkaasti ja välkkävin silmin.
Ristian, Juones, salkkuherra ja tämän ajuri jäivät vielä tilintekoon.
Tässä tilinteossa tehtiin Ristianista rikas mies. Hän ahtoi ällistelevin sormin viisituhatta markkaa palkkarahoja ruttuiseen kukkaroonsa ja sai luvan ottaa Rasutovin muistoksi kaiken myymättä jääneen rojun itsellensä. Juones sai viisisataisen omiksi palkkarahoikseen ja lähti hyvitellen salkkuherran rattailla kylään.
Ja viimeisestä illasta nummistossa tulikin Ristianille ilon ilta. Hän nuohoi Lovissan ja lapsikatraansa kanssa kaikki lukitsemattomat suojat ja luhdit ja keräsi vähän kerrallaan kartanolle uuden tavaravuoren, joka oli kuitenkin riekaleinen ja köyhä, mutta joka Ristianista näytti saaliinkomealta. Siinä oli Rasutovin mattotuoli, joka oli jäänyt uimahuoneelle, ankkuritynnyrit, onget, valjasroitot, tyhjät pullot, rikkeimet puutarhatuolit, rännien alaiset saavit, kaivonämpärit ja monet muut. Pimeään asti hiipivät Ristianin joukot ympäri nummistoa ja rakensivat aina välillä hellin käsin tavaravuorta.