Järvellä eteni nummiston rantaa kohden suon syöksemä sumuhyöky. Ristian pujahti tupaan.
Mutta aamulla, kun Ristian tuli tuvasta pihalle, heloitti nummisto taas kirkkaana ja väljänä. Aamuaurinko valaisi ison päärakennuksen seinät iloisiksi, ja tuuli pelmutteli somasti vihreitä pihapensaita, jotka puuskien yltyessä kiepauttivat lehtensä nurin ja näyttivät saaneen äkkiä harteillensa sinisenharmaat viitat. Ja Ristiania alkoi taas jyrsiä eilen täyteen voimaansa puhjennut hätä entisen elämän sammumisesta. Hän käveli rauhattomana pihamaalla ja mietti, miten saisi elämänsä taas sujumaan kylän köyhällä liepeellä. Ristian käveli ja repi niskatakkuansa. Äkkiä hän seisahtui, manasi, tuumi hetkisen ja meni sitten suoraan kellariin. Sieltä hän toi viimeiset silkkipaperein verhotut pullot, laskeutui varovasti rantaan ja vei ne uimahuoneelle. Senjälkeen hän nousi taas kartanolle mitättömiin aamuaskareihinsa.
Puolelta päivältä Ristian jo istui Rasutovin mattotuolissa, jonka hän oli kantanut katoksen luhdista rantaan, onki ja ryyppäsi aina polviensa väliin puserretusta kaulattomasta pullosta kirpeänmakean kulauksen.
— Pidetään nyt, Kristian Petrovits, viimeistä päivää ja pyhää tällä mäenkannikalla!
Ristian lojui rentosenaan mattotuolissa, piiskasi ongen siimalla lumpeikkoa ja viskasi lopulta ärtyisänä koko ongen laiturille. Sitten hän jäykistyi katsoa killittämään suota, ajatusten takoessa päätöstä yltäkylläisen nummielämän loppumiselle.
— Kuka edelle impaisee, se jälelle jämpäisee! Oikein sanoi kyläukko silloin poltikkaispehkon siimeksessä. Minä impaisin itseni Rasutovin vorniekaksi ja nyt kohta jämpäisen itseni sahuriksi taas ja kerääjäukoksi. Kyllä minä taas tiedän miltä maistaa nyrttäytynyt, pöytäjättöinen leivänkuivama näin kukonpojan ja lohikalan jälkeen.
Äkkiä räsähti toinen pullo siruiksi uimahuoneen seinään. Kohta senjälkeen Ristian taittoi toisesta kaulan ja alkoi kallistella.
— Missäs sitta ellei rattaanrummussa! Minä olen raukka sellainen tiestä litistynyt sitta elämänrattaan isossa rummussa, ja kierähtipä se mitä suuntaa hyvänsä, niin siellä olen minäkin kiinni litistyneenä. Välisti minä olen Pekon Ristian ja välisti Kristian Petrovits; välisti minä syön leivän kovaa ja juon piimäharmaata, välisti taas syön punaista kalaa ja juon viinapuun mahlaa kieli torvella. Missä laidassa vaan pyörä rasahtaa, siellä olen minäkin, sitta. Ja viaton perhe sitten minun kannoillani perässä. Nyt minä olen taas Pekon Ristian ja lähden perheineni kylänlaitaan, sinne lähden tästä, sinne! Hyvästi, Rasutovi! Ylen olit hyvä mies. Köyhää rakastit. Kättä annoit, rahaa annoit. Hyvästi, hyvästi! Laivalla seilasit omallasi, minne lietkin seilannut. Tänne jätit Kristian Petrovitsin, köyhyyteen jätit, kurjuuteen jätit. Sinua itkee nyt Kristian Petrovits, hyvästi, Rasutovi, hyvästi! Muistatko, kuinka ennen yhdessä ongittiin; muistatko, kuinka sikoja syötettiin; muistatko? Muistatko vielä, kuka sinulle aina madon koukkuun pani, muistatko kuka sylkäisi ja kalalykyn toivotti. Hyvästi — ylen olit hyvä mies. Minkä annoit, niin annoit, jottet kahdesti katsonut, etkä sanonut: muista antaneeni! Aina sanoit: ota, Kristian Petrovits, sinulla on paljon suita, ota, vie, on minulla kyllä, ota, suut täytä. Niin, niin, prossait, prossait, Rasutovi! Lohesi söin kyllä, mutta pois söin paleltumasta. Kukonpoikiasi söin, Rasutovi, mutta pois söin kärsimästä. Niin söin kuin olisit käskenyt: syö pois vaan, Kristian Petrovits, köyhä olet, paljon on sinulla suita, syö pois, juo pois, muille joutuisivat; hyvän panit aina madon onkeen, hyvät annoit neuvot — viskaa onki tuohon, siinä on kalan pesä, siitä saat kuin saatkin! — Prossait, Rasutovi, hyvästi, hyvästi! Tänne jätit minut, köyhyyteen jätit!
Ja Ristian pillahti itkemään. Aikansa niiskuteltuaan hän katsella toljotti laineitten kieppua ja auringon hehkuvaa kuvaista veden vellahtelussa ja herkistyi sitten laulamaan surumielistä laulua:
Kyy kyy kylänlaidassa, siellä on huono ellää, sirkatsuu ja sianlihaa siellä ei ookkaa kellää.