— Hyvästi, hyvästi! Kalliiksi, kalliiksi on tullut!
Ja kärrit alkoivat nousta kitisten jyrkkää pihatörmännettä porteille.
Ristian seisoi kivettyneenä kartanolla.
Ja siltä seisomasijaltansa Ristian lähti vielä nummien yli kylänlaitaan kääpiötorpallensa. Tie johdatteli häntä kuivien, pihkalta tuoksuvien töyräänlakien ja kosteitten sammalnotkojen kautta sille metsäseinämälle, joka reunusti alaniittyjä ja kylänlaitaa.
Harvenevien runkojen välitse paistoivat jo alaniittyjen vihreät muodot. Vastapäisen metsänlaidan latvustoa kirkasti vielä auringon lempeä valo, mutta maanraja oli musta ja tyly. Ja Ristian näki ihmeeksensä alaniittyjen saarekkeilla kyntötouhukkaita ukkoja, jotka hevosillensa huikaten kulkivat selät kyyryssä vaoillansa. Näkyi vielä nuoria miehiä, jotka nostelivat polvillensa rätkähtäneitä aitoja ja puhkoivat ojia tiheästi heiluvin lapioin.
Ristian pysähtyi metsänlaitaan katsomaan. Avara niittyalue oli täynnänsä uutta elämää. Ristian seisoi ja ihmetteli. Ukot ja nuoret miehet paiskoivat ramakasti töitä kuin maanhimoissa. Ja entinen pajuttunut niittyaarnio oli puhdistunut jo yhdeksi avaraksi näyksi, jossa vaihettelivat vihreät ja mustat suunnikkaat.
Ja samana päivänä, jolloin Ristianille selvisi vanhan elämän vakuuttava sammuminen, leimahti hänen silmiinsä nykyinen elämänsisällys uutena ja nuorena. Ristian tajusi heti, jouduttuaan mieltäjäytävissä ajatuksissansa silmästä silmään niittyaukeaman kanssa, että hänenkin osuutensa ulottui vielä monin lapionpistämin ja kuokankääntämin tähän uuteen elämään.
Metsänlaitaa hiljalleen astuskellen Ristian suuntasi kulkunsa kääpiötorpalleen ja katseli oudossa lumouksessa niittymaiseman puhdasta asua.
Kylätörmillä punersivat talojen päädyt, ja akkunat löivät tulta. Ukot palasivat jyrisevin työrattain katoksillensa ja sekaantuivat kujasilla iltaisiin karjalaumoihin. Veräjät narahtelivat, ämmät kutsuivat soivin huudoin tarhojen avatuilla porteilla lypsikkejänsä, ja kujasilla lasketteli nelkkomatnelistä ja karjalaumoja jakaen nuori poika hevosellansa kohotetuin käsin ja riemusta hihkuen. Aivan uusi iltatunnelma tulvahti kylään ja riemastutti huomaamatta ihmiset.
Ristian seisoi kääpiötorppansa nurmettuneella pihalla ja tunsi sen taas kodiksensa, köyhäksi, kurjaksi kodiksensa. Hän katseli tupaa hartaasti ja surumielisesti. Sen niukat muodot nostattivat hänen mieleensä unentakaisen ajan, jolloin elämä oli ollut huolentäyteistä ja karua. Ja Ristian valmisteli ajatuksissansa paluuta tähän unentakaiseen mökkiin.
Kun hän kulki takaisin nummistoon, olivat notkot jo kylmänhornakat ja märät, mutta nummien selillä löi ilma kasvoihin lämpimänä, pehmeänä aaltona; ja kun hän saapui nummenlaen porteille, seisahtui hän taas katsomaan. Rakennusrykelmä tuntui yht'äkkiä vieraalta ja kolkolta. Ristian rinnasti sen alaniittyjen eloisaan avaruuteen, ja hänestä näyttivät nyt nummien saartamat rakennukset ahtailta ja tylyseinäisiltä, uupuneilta ja elottomilta. Ristian seisoi ja ihmetteli kuten aiemmin metsänlaidassa. Ja hänen lävitsensä löi merkillinen lohdullisuuden ajatus, joka teki askelenkin keveäksi, kun hän taas jatkoi kulkuansa.