Sitten kyyristyttiin sikalan ovesta sisään.
— Rasutovi jo hävitti aikanaan pois. Jonkin jätti, nekin kuolivat.
Kierros jatkui ovelta ovelle, ja saavuttiin pihalle. Sitä mukaa kuin Ristianilta avaimet vähenivät, valtasi hänet melkein hikeä puserruttava hätä. Hänen silmissään oli unena se kierros ovelta ovelle, jonka he olivat tehneet tuon tuosta Rasutovin kera hopeapäisin kepein ja yksiinlyövin, tyytyväisyyttä tihkuvin puhein. Mutta todellisuutena oli nyt hänen silmissään avaimenanto avaimenannolta irroittautuminen nummien maailmasta. Ristian availi ovia niinkuin pakkaspäivänä, hartiat luimussa ja vastahakoisin sormin.
Päärakennuksesta palattaessa oli aurinko enää kahden korennonmitan korkeudella nummien latvustosta. Hevonen oli valjastettu, ja Tuutija-Mikko istui odotellen rattailla. Ummehtuneista, kolkoiksi autioituneista huoneista tultuaan Ristian ja herra pysähtyivät vielä hetkiseksi kynnykselle puhelemaan.
— No, saanhan minä varmaankin asua vielä huutokauppaan asti täällä?
— Tietysti, tietysti! Vielähän teillä on palkkakin saamatta. Rasutovi käski maksamaan heti huutokaupan loputtua kaikki maksut.
— Vai käski maksamaan! Kyllä se on aika Rasutovi. Vai muisti minuakin vielä, Kristian Petrovitsia. Niinkö kirjoitti, jotta maksa Kristian Petrovitsille, maksa hänelle. Hyvä on mies, hyvästi katsoo ja hoitaa, niin hoitaa kuin omansa. Maksa hänelle, maksa, sano terveisiä!
Ja Ristian heltyi puhua pälpättämään Rasutovista ja hänen hyvyydestään, vaikka karu todellisuus ahdistikin rintaa.
— Kellarissa on minulla potatti ja lantut, saanhan pitää avaimen, omat ovat potatit ja omat muut syömiset. Nälkä täällä muuten tulisi, ellei olisi oma ruoka. Kanat ovat omat ja kukot. Muuta elokasta ei olekaan kuin sitten tuo koira. Omalla ruuallani olen senkin syöttänyt, kalliiksi on tullut!
— No maksetaan, maksetaan. Minä ilmoitan sitten huutokaupasta ja tulostani. Hyvästi!