"Ja se on siis maksu koko talosta tonttineen ja kaikkineen?"
"Niin juuri", vastasi lainoppinut ja osotti hänelle, missä kohden tämä kaikki oli mainittuna kauppakirjassa. "Kaikkityyni on oikeaa ja rehellistä peliä, ystäväiseni, ei petoksen eikä vääryyden rahtuakaan ole mukana!"
"Me olemme köyhiä ihmisiä, ja kauppasumma on koko omaisuutemme. Jos hitustakaan vääryyttä on kätketty tähän kauppaan, menetämme kaiken minkä omistamme." Ja siihen suuntaan kyseli Szedvilas vapisevalla äänellä kyselemistään, naisten silmätessä häneen sanatonta rukousta ilmaisevilla katseilla. Ja kun kyselyt vihdoin loppuivat ja aika oli tehdä päätös asiassa, oli Teta Elzbieta niin liikutettu, että hän huokaili ja itki. Jokubas oli kysynyt häneltä, tahtoiko hän kirjoittaa alle, mutta hän sai kysellä monta kertaa saamatta mitään vastausta. Mitähän vanhus vastaisikaan? Hänhän ei tiennyt, oliko asianajaja edes puhunut totta — mies näytti olevan yhdessä juonessa myyjän kanssa. Mutta eihän hän voinut tässä lausua epäilystään julki, ilman että nuo hienot herrat kuulisivat sen! Milläpä tekosyyllä hän voisikaan keskeyttää kaupanteon? Hänhän oli niin tietämätön, niin avuton, ja he olivat niin viekkaita ja ylhäisiä! Lopuksi hän rupesi, kyynelten miltei sokaistessa hänen silmänsä, poimimaan esiin rahojaan, mutta työnsi ne heti jälleen liivinsä alle. Vielä kerran hän otti ne esiin, suurten kyynelten vuotaessa pitkin poskiaan. Ona istui eräässä huoneennurkassa katsellen kaikkea tätä pelolla ja vavistuksella. Hän oli kuin kuumeessa — hän tahtoi huutaa emintimälleen, että tämä jälleen piilottaisi rahat, että kaikki oli vain huijausta ja petosta, että tämä onneton kauppa saattaisi heidät perikatoon, mutta hän tunsi kurkkuansa puristavan eikä saanut sanaakaan suustaan. Ei siis ollut ketään varottamassa Teta Elzbietaa. Hän laski rahat pöydälle ja asiamies hyökkäsi innokkaasti niihin käsiksi, laskien itse ne vuorostaan tarkalleen. Sitte hän kirjoitti kuitin ja antoi sen ostajille; koko hänen ulkomuotonsa todisti, miten tyytyväiseksi ja hilpeäksi hän tunsi itsensä. Hän kohosi pystyyn, kävi jokaisen luo ja puristi vuoron perään heidän käsiään, uhkuen suurempaa eloisuutta ja kohteliaisuutta kuin milloinkaan ennen. Lakimies selitti sitte Szedvilakselle, että hänen palkkionsa oli yksi dollari. Se aiheutti vielä hetkisen väittelyä, mutta summa maksettiin viimein ja ystävämme poistuivat huoneesta. Teta Elzbietalla oli kauppakirja ja kuitti kovasti kokoonpuserrettuna kädessään. He olivat kaikki niin menehtyneet kestämistään rasituksista, että tuskin kykenivät käymään, jonka vuoksi he useamman kerran lepäsivät kotimatkalla.
Vihdoinkin he saapuivat kotiin mielet ylen raskaina. Illalla, kun Jurgis palasi työstään, sai hän kuulla jutun koko juoksun, ja silloin naisparoilta viimeinenkin toivon kipinä sammui. Jurgis oli vallan varmasti vakuutettu, että heitä oli mitä häpeällisimmin petkutettu ja että he siten olivat syöstyt perikatoon. Hän repi tukkaansa ja kirosi ja vannoi kuin mielipuoli, että hän tekisi asiamiehestä vielä kylmää ennenkun aurinko uudestaan nousi taivaanlaelle. Viimein hän sieppasi paperit käteensä, syöksyi ovelle ja katosi näkymättömiin. Hän kiiruhti suorinta tietä Halsted Streetille, missä tapasi Szedvilaksen illallista syömässä ja pakotti tämän päätäpahkaa seuraamaan häntä toisen lakimiehen luo. Kun he ryntäsivät sisään tämän konttoriin, nousi lainoppinut seisaalleen ikäänkuin aikoen asettua vastarintaan. Eikä se ollut ihmekään, sillä Jurgiksella oli tukka hurjasti pystyssä ja silmät veristävät kuin mielipuolella. Hänen seuralaisensa toki selitti lakimiehelle asian, tämä otti paperit ja rupesi lukemaan niitä, Jurgiksen seisoessa vieressä joka jäsen vapisevana ja nojautuen nyrkitetyllä kädellään pöytään.
Lukiessaan asianajaja katsahti ylös pari kertaa ja kyseli tarkemmin Szedvilakselta, Toiset eivät ymmärtäneet sanaakaan hänen kysymyksistään, mutta heidän silmänsä paloivat kohti lakimiehen kasvoja koettaen lukea hänen ajatuksiaan. Szedvilas huomasi asianajajan katsahtavan ylös papereista ja samalla kertaa naurahtavan — mikä aiheutti Szedvilakselta syvän huokauksen. Sitte lausui lakimies hänelle muutamia sanoja, ja Jurgis puukkasi ystävätään saadakseen tietää mistä oli puhe. Hänen sydämmensä oli seisahtua hätäytymisestä.
"Mitä nyt?" hän kysyi.
"Hän sanoo kaiken olevan vallan oikein", Szedvilas vastasi.
"Kaikenko vallan oikein?"
"Niin juuri! Hän sanoo asian olevan ajetun vallan niinkuin pitääkin."
Ja nyt vaipui Jurgis vuorostaan istumaan tuolille.
"Oletteko varma siitä?" hän ähkyi sekä kyseli kyselemistään tarkemmin Szedvilakselta. Hän ei voinut kuulla eikä kysellä kyllikseen. Niin — he olivat ostaneet talon, olivat todellakin ostaneet sen. Se kuului heille; heidän tarvitsi vain maksaa kauppahinta ja sitten oli kaikki hyvin. Jurgis kätki kasvonsa käsiinsä salatakseen kyyneleitään. Mutta hänen pelkonsa ei vielä ollut tyyten haihtunut; niin väkevä kuin hän olikin, jaksoi hän töin tuskin nousta istuimeltaan.