"Etkö voi lopettaa?" huudahti Jurgis.
"En", vastasi tyttö, "en kai koskaan tule tätä lopettamaan. Mutta mitäpä kannattaa tästä puhua — minä jään tänne siksi kunnes kuolen, niin luulen. Se on ainoa mihin kelpaan."
Eikä Jurgis päässyt sen pitemmälle — hänen ei maksanut vaivaa yrittääkään. Marijan silmälaudat olivat raskaat ja hänen kasvonsa punaset ja pöhöttyneet; Jurgis näki vain vaivaavansa häntä ja että hänen toivottiin lähtevän tiehensä. Ja niine hyvineen hän lähtikin, pettyneenä ja alakuloisena.
Jurgis parka ei ollut erittäin onnellinen kotielämässään. Ezlbieta oli sangen usein kipeänä tähän aikaan, ja pojat olivat hurjia ja vallattomia, sillä katuelämä oli jättänyt merkkinsä heihin. Mutta hän liittyi omaisiinsa siitä huolimatta, sillä nämä muistuttivat hänelle entispäiväin onnellisuudesta. Ja kun jokin asia oli hullusti, voi hän etsiä lohdutusta sosialistisessa liikkeessä. Sittekun hänen elämänsä oli joutunut tämän mahtavan vuon pyörteisiin, tuntuivat monetkin asiat, joilla hänelle ennen oli ollut mitä suurin merkitys, jotenkin mitättömiltä; hänen ajunsa ja aivoituksensa olivat nyt toisaalla, aatteiden palveluksessa. Hänen ulkoinen elämänsä oli tosin jokapäiväistä ja tarjosi varsin vähän vaihtelua — hänhän oli vain hotellin portinvartija ja pysyisi sinä arvattavasti koko ikänsä; mutta samalla kertaa oli hänen sisäinen elämänsä aatteiden maailmassa yhtämittaista seikkailua. Hänellä oli niin paljon uutta, johon oli perehdyttävä — niin monia ihmeitä keksittävänä! Ei ikinä voinut Jurgis unhottaa vaalin aattopäivää, jolloin hän sai eräältä Harry Adamsin ystävältä sähkösanoman, jossa tämä pyysi hänen tulemaan luoksensa illalla. Jurgis menikin sinne ja tapasi perillä erään liikkeen johtavista voimista.
Kutsumuksen oli lähettänyt muuan Fisher, eräs Chikagon miljonäärejä, joka oli hylännyt entisen elämänsä ja ruvennut maallikkosaarnaajaksi ja asui nyt kaupungin köyhäinkorttelien keskustassa. Hän ei kuulunut puolueeseen, mutta tunsi sitä kohtaan suurta mielenkiintoa; ja hän sanoi odottavansa tänä iltana luokseen erään suuren aikakauslehden päätoimittajaa, joka kirjoitteli sosialismia vastaan, todellisuudessa kuitenkin tietämättä mitä se oikeastaan oli. Miljonääri oli ehdottanut että Adams ottaisi Jurgiksen mukaansa ja alottaisi tämän kokemusten tukemana keskustelun "väärentämättömistä ravintoaineista", joiden tiesi huvittavan suurta sanomalehtimiestä.
Nuoren Fisherin koti oli pieni kaksikerroksinen kivirakennus, ulkoapäin jotenkin rappeutunut, mutta sisältä miellyttävä ja kodikas. Huone, johon Jurgis saatettiin, oli täynnä kirjoja, ja seinillä riippui monia tauluja, joita silmä vain heikosti erotti kellertävässä valaistuksessa; yö oli kylmä ja sateinen, ja senvuoksi räiskyi uunissa hauska valkea. Seitsemän tahi kahdeksan henkeä oli jo kokoutunut, kun Adams ystävineen saapui, ja Jurgis huomasi hämmästyksekseen kolmen niistä olevan naisia. Hän ei ollut koskaan ennen puhunut tällaiselle kuulijakunnalle, ja hän alkoi tuntea itsensä hirveän ujoksi ja onnettomaksi. Hän seisoi oven suussa hermostuneesti pyöritellen lakkiaan sormiensa välissä ja tervehti syvään kumartaen kaikkia henkilöitä, joita hänelle esitettiin; ja kun hänen pyydettiin astumaan esiin ja painamaan puuta, istahti hän erääseen pimeään loukkoon varovaisesti tuolin reunalle ja rupesi pyyhkimään hikeä otsaltaan takkinsa hialla. Hän vallan kauhistui ajatellessaan, että häntä pyydettäisiin täällä puhumaan.
Siellä oli ensiksikin isäntä itse, kookas- ja kauniskasvuinen nuori mies, puettuna hännystakkiin kuten Mr. Maynardkin, sanomalehtimies, joka näytti hyvin kivuloiselta. Edelleen oli siellä edellisen nuori vaimo, joka myös näytti heiveröiseltä, eräs vanhempi nainen, joka opetti köyhäinpiirin lastentarhassa, ja vielä muuan naisylioppilas, nuori kaunis tyttö, jolla oli innostuneet ja totiset kasvot. Tämä ei virkkanut montaa sanaa Jurgiksen siellä ollessa — enimmäkseen hän istui pöydän ääressä keskellä huonetta nojaten leukaansa käteensä ja innokkaasti kuunnellen keskustelua. Sitäpaitsi oli saapuvilla vielä kaksi muuta miestä, jotka isäntä esitti Jurgikselle Mr. Lucasina ja Mr. Schliemannina; hän kuuli heidän puhuttelevan Adamsia "toveriksi" ja ymmärsi siitä heidän olevan sosialisteja.
Edellinen näistä miehistä oli hyväntahtoiselta näyttävä pieni herra, jolla oli papillinen ulkomuoto; hän olikin ollut matkasaarnaajana, kunnes oli saanut nähdä valkeuden, ja toimi nyt uuden opin julistajana. Hän matkusteli nytkin ristiin maata, eli muinaisten apostolien tapaan muiden vierasvaraisuudesta ja saarnasi kadunkulmissa, jollei mitään salia ollut saatavana. Toinen herra oli ollut vilkkaassa keskustelussa sanomalehtimiehen kanssa, kun Adams ja Jurgis astuivat sisään; ja isännän kehotuksesta jatkoivat he nyt edelleen keskeytynyttä keskusteluaan. Jurgis istui kuin loihdittu, sillä tämä mies oli hänen mielestään varmasti merkillisin mies mitä koskaan oli elänyt maan päällä.
Nicholas Schliemann oli ruotsalainen, iso ja laiha mies, jolla oli karvaiset kädet ja pörröinen keltanen parta. Hän oli oppinut mies ja oli ollut kotimaassaan filosofian professorina — kunnes hänelle omain sanainsa mukaan oli käynyt selväksi, että hän tässä työssä möi ihmisarvonsa samalla kuin aikansa. Silloin hän oli siirtynyt Amerikaan, missä hän nyt asui muutamassa yliskamarissa köyhäinkorttelissa ja antoi oman tulivuoren kaltaisen hengenvoimansa korvata lämmintä kotiliettä. Hän tutki ravintoaineiden kemiallista kokoonpanoa ja tiesi täsmälleen, miten monta prosenttia munanvalkuaisainetta ja hiilihydraattia hänen ruumiinsa tarvitsi; tiedollisella pureskelulla sanoi hän antavansa kolminkertaisen arvon kaikelle mitä söi, niin että hän tällä tapaa voi elää yhdellätoista sentillä päivän. Heinäkuun alussa hän sanoi ottavansa itselleen loma-aikaa ja lähtevänsä Chikagosta jalkapatikalle; tultuaan maaseudun elovainioille työskentelisi hän siellä kahdesta ja puolesta dollarista päivältä ja palaisi sitte kotiin, ansaittuaan täten niin paljon kuin tarvitsi puolen vuoden toimeentuloon eli suunnilleen satakaksikymmentä dollaria. Se oli lähin aste täydelliseen riippumattomuuteen, mihin ihminen voi päästä "kapitalismin vallassa ollen", selitti hän; hän ei tahtonut koskaan mennä naimisiin, sillä ei kukaan täysin järkevä mies uskaltanut sellaista uhkayritystä kuin rakastumista, ennenkun vasta vallankumouksen tapahduttua.
Hän istui isossa nojatuolissa jalat ristissä ja pää niin etäällä varjossa, että siitä erotti vain kaksi välkkyvää pistettä, nimittäin uunissa räiskyvän valkean kajastukset hänen silmälaseissaan. Hän puhui teeskentelemättömästi ja aivan intohimottomasti; yhtä tyynesti kuin opettaja, joka pojille selvittelee mittausoppia, voi hän lausua asioita, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn tavallisen ihmisen päässä. Ja kun kuulija oli vastannut ettei lainkaan ymmärtänyt häntä, jatkoi hän entistä selitystään uusilla väitteillä, jotka olivat vielä pöyristyttävimpiä. Jurgikseen vaikutti tohtori Schliemannin esitystapa kuin ukkosenilma tahi maanjäristys. Ja niin ihmeelliseltä kuin se kuuluukin, näytti heidän molempien välillä olevan jonkinmoisia näkymättömiä siteitä, niin että Jurgis käsitti miltei kaikki mitä toinen sanoi. Hän aivan kuin leijaili vaikeiden kohtien yli, itse siitä tietämättä.