"Minä olen tehnyt parhaani", sanoi hän. "En voi tehdä enää mitään — ei kannata enää koettaakaan."
Toiset eivät sanoneet sanaakaan.
"Se ei ollut minun syyni", hän jatkoi. "Teidän olisi pitänyt lähettää hakemaan lääkäriä eikä viivytellä niin kauvan — kaikki oli jo liian myöhäistä kun minä tulin".
Yhä vielä sama haudan kolkko hiljaisuus. Marija oli takertunut kaikella voimallaan Jurgiksen käsivarteen.
Sitte kääntyi rouva Haupt äkkiä Anielen puoleen. "Eikö teillä ole mitään juotavaa, hä?" hän tiedusti. "Vähän paloviinaa?"
Aniele pudisti päätään.
"Herr Gott!" huudahti kätilö. "Sellaista väkeä! Ehkäpä saan jotakin syödäkseni — en ole syönyt mitään sitte eilisaamun, ja nyt olen saanut ponnistella itseni puolikuoliaaksi tuolla ylhäällä. Jos olisin sen tiennyt, en ikinä olisi tullut tänne niistä lanteista, mitkä teiltä sain!"
Samassa hän katseli ympäri huonetta ja älysi Jurgiksen. Hän osotti tätä sormellaan ja huusi:
"Kuulkaa te! Te maksatte minulle paikalla lopun palkkiostani! Se ei ollut minun syyni, että haitte minut niin myöhään etten voinut auttaa vaimoanne. Se ei ollut minun syyni, että lapsi tuli esiin toinen käsi edellä, niin etten voinut sitä pelastaa. Olen saanut hääriä ja puuhata koko yön, ja sitte mokomassa paikassa, jossa ei ollut tilaa koirallekaan, enkä ole saanut suuhuni mitään muuta, paitsi mitä omasta taskustani olen syönyt."
Tässä rouva Haupt hengähti hetkisen; ja Marija, nähdessään suurien hikikarpaloiden nousevan Jurgiksen otsalle ja tuntien hänen vartensa vapisevan, kiirehti kysymään matalalla äänellä: