"Miten Onan laita on?"
"Miten hänen laitansa on?" toisti rouva Haupt kärttyisesti. "Miten luulette hänen laitansa olevan, kun te jätätte hänet sinne tappamaan itsensä tuskiin ja ponnistuksiin? Hän on nuori ja olisi ehkä hyvästi suoriutunut, jos häntä olisi oikein hoidettu. Hän kamppaili kovasti, tyttö parka — vielä hän ei ole kuollut."
Ja Jurgis päästi kauhean huudon:
"Kuollut!"
"Hän tietystikin kuolee", vastasi kätilö kiukkuisesti. "Lapsi on jo kuollut."
Ylishuonetta valaisi kurjasti kynttilänpätkä, joka seisoi pöydällä; se oli saanut palaa ilman että kukaan oli huolinut niistää sitä, ja se rätisi ja haikusi, kun Jurgis syöksyi sisään. Hän voi vaivoin savun ja hämärän lävitse huomata eräässä nurkassa kasan rääsyjä ja vanhoja peitteitä, jotka olivat läjätyt paljaalle lattialle; jalkapuolessa oli ristiinnaulitun kuva ja sen vieressä katolilainen pappi, joka mutisi rukouksia. Kaukana toisessa nurkassa makasi kyyristyneenä Elzbieta, vaikeroiden ja käsiään väännellen. Rääsykasalla makasi Ona.
Hän oli peitetty lakanalla, mutta Jurgis voi nähdä hänen olkapäänsä ja toisen käsivartensa paljaina. Hän oli niin laiha ja surkastunut, että miehensä tuskin voi tuntea hänet — hän oli aivan kuin luuranko, ja hänen kasvonsa olivat valkoset kuin liitu. Silmät olivat ummessa, ja hän makasi hiljaa kuin kuollut. Jurgis hoiperteli häntä kohti ja lankesi polvilleen hänen kurjan vuoteensa viereen.
"Ona! Ona!" huusi hän tuskallisesti.
Sairas ei avannut silmiään. Jurgis otti hänen kätensä omiensa väliin ja alkoi taputtaa niitä raivoisasti, huutaen:
"Katsohan minuun! Vastaa minulle! Minä olen Jurgis, joka olen tullut takasin — etkö kuule minua?"