Hän huomasi mitä heikointa liikettä vaimonsa silmäluomissa, ja hän huusi uudelleen raivoisasti:
"Ona! Ona!"
Silloin äkkiä Onan silmät aukenivat — vain silmänräpäykseksi. Hän katseli miestään — hänen silmissään välähti heikko ilme jälleentulemisesta. Jurgis oli näkevinään hänet hyvin kaukaa, kuten tiheän usvan takaa. Hän ojensi käsivartensa häntä kohden, kutsuen ja puhutellen hurjan epätoivoisesti häntä nimeltä.
Mutta se oli turhaa — se oli liian myöhää! Viimeisessä tuokiossa, silloin kun oli tuntenut hänet, oli Ona kohottanut hiukan yläruumistaan vuoteelta. Mutta nyt putosi se takasin — hän oli kuollut! Jurgis taputteli ja hyväili hänen käsiään, otti hänet syliinsä ja painoi hänet povelleen. Mutta Ona oli kylmä ja liikkumaton — hän oli kuollut — hän oli kuollut!
Tämä sana kajahti hänen korvissaan kuin hautajaiskellojen soitto, saaden unohdetut jänteet hänen sydämmessään väräjämään, vanhat varjomaiset kauhut ammottamaan — pimeyden hirmut, tyhjyyden hirmut, tyhjiin raukeamisen hirmut. Ona oli kuollut! Ona oli kuollut! Hän ei milloinkaan enää näkisi häntä, ei milloinkaan enää kuulisi häntä! Jäätävä yksinäisyyden tunne valtasi hänet; hän näki itsensä seisovan erillään kaikesta muusta maailmasta — maailmasta, joka hänelle enää oli pelkkiä varjoja ja epäoleisia unennäköjä. Hän tunsi olevansa kuin pieni lapsi, täynnä pelkoa ja vapistusta; hän huuteli ja kutsui, muttei kenkään vastannut hänelle, ja hänen epätoivoiset huutonsa kajahtelivat halki koko talon, saaden portaiden juurelle kokoutuneet naiset painautumaan pelosta yhteen. Pappi tuli ja laski kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskaili hänelle lohdutuksen sanoja, mutta hän ei kuullut mitäkään. Oli kuten hän itse olisi eronnut elämästä, vaeltaen äänettömien varjojen keskellä ja etsien niiden joukosta Onan äsken poislentänyttä sielua.
Niin makasi hän kauvan. Päivä koitti harmaana ja hämäränä ja tunkeutui yliskamarin verhojen lävitse. Pappi lähti, naiset lähtivät, ja hän jäi yksikseen tuon äänettömän, valkean haamun kera — itse tosin levollisempana nyt, mutta ohkuen ja uikuttaen ja väristen kuin vilutaudin vallassa. Tuon tuostakin hän tahtoi nousta pystyyn ja katsella noita valkeita kasvoja, mutta sitte himmentyivät hänen silmänsä — se oli liiaksi hirvittävää hänelle! "Kuollut! Kuollut!" toisti hän itselleen. Ja Onahan oli vielä lapsi, vasta kahdeksantoista vuotias! Hänen elämänsä oli tuskin alkanutkaan — ja tuossa hän makasi murhattuna — runneltuna ja kuoliaaksi kidutettuna!
Oli täysi aamu, kun hän vihdoin nousi pystyyn ja tuli alas keittiöön — hurjana ja tuhkaharmaana ja hoiperrellen kuin juopunut. Paljon naapureja oli tullut sisään, ja he tähystelivät äänettöminä häntä, kun hän vaipui alas tuolille pöydän ääreen ja kätki kasvonsa käsiinsä.
Muutamien minuuttien kuluttua avautui ovi; kokonainen talvi kylmää ja lunta näytti ryntäävän sisään, ja lumen keskellä oli pikku Kotrina, läähättäen juoksustaan ja sinisenä kylmästä.
"Olen jälleen kotona!" huudahti hän tullessaan. "Tuskinpa voin — —"
Mutta Jurgiksen nähdessään hän äkkiä vaikeni. Katsellen yhdestä toiseen hän älysi jotakin tapahtuneen ja kysyi matalalla äänellä: "Mikä nyt on?"