Kolmas ovi sieltä vei erääseen kapakkaan. "Whiskyä!" sanoi hän sisään astuessaan, ja kun tarjooja työnsi hänen eteensä lasillisen, avasi hän rääsysolmun hampaillaan ja veti sieltä esiin puolendollarin rahan.

"Mitä maksaa koko pullo?" kysyi hän. "Minä tahdon juoda itseni humalaan."

XX LUKU.

Mutta isolle ja vahvalle miehelle ei kolme dollaria riitä pitkäänkään juopotteluun. Tämä oli alkanut sunnuntaiaamuna, ja maanantaiyönä tuli Jurgis kotiin heikkona ja kipeänä, huomaten hävittäneensä joka sentin perheen nykyisistä varoista, saamatta niillä ostetuksi tuokionkaan verran unhotusta.

Ona ei ollut vielä haudattu; mutta poliisille oli asiasta ilmotettu, ja huomenissa piti heidän panna ruumis mäntyarkkuun ja viedä se niinkutsutulle "ruukuntekijän kedolle" eli köyhäin hautuumaalle. Elzbieta oli tällöin ulkona kerjäämässä lantteja kaikilta naapureilta, jotta voisi maksaa sielumessun Onan puolesta; ja lapset makasivat yläkerrassa nälkään kuolemaisillaan, sillä aikaa kun hän, kunnoton heittiö, oli hävittänyt heidän rahansa juomiseen. Näin kertoili Aniele vihasta värisevällä äänellä, ja kun Jurgis viluissaan heti ryntäsi takan luo, sanoi muori ettei hänen keittiönsä enää ollut sopiva paikka hänen myrkyllisille lannoituslöyhkilleen. Valmistaakseen tilaa Onalle oli hän ahtanut kaikki muut vuokralaisensa yhteen ainoaan huoneeseen, mutta nyt voi Jurgis kiivetä ylös yliskamariin, minne hän kuuluikin — ja sielläkään hän ei saanut olla kauvempaa, jollei maksanut vuokraansa.

Jurgis lähti sanaakaan sanomatta, ja hoiperrellen yli lahonneitten lattiapalkkien seuraavan huoneen läpi pääsi hän vihdoin ylisille. Siellä oli vallan pimeätä — heillä ei ollut enää varaa polttaa kynttilää; ja sitte oli siellä melkein yhtä kylmää kuin ulkosalla. Eräässä nurkassa, niin kaukana ruumiista kuin mahdollista, istui Marija pidellen pikku Antanasta terveellä käsivarrellaan ja koettaen viihdyttää pienoista nukkumaan. Toisessa nurkassa nyhjötti pikku Juozapas, vaikeroiden sitä ettei ollut saanut ruokaa koko päivänä. Marija ei virkkanut sanaakaan Jurgikselle; tämä kyyristyi kuin pieksetty koira omaan nurkkaansa ja istahti paljaalle lattialle.

Ehkäpä hänen olisi nyt pitänyt ajatella lasten nälkää ja omaa kehnoa käytöstään; mutta sen sijaan hän ajatteli ainoastaan Onaa ja antautui jälleen rajattoman surunsa valtaan. Hän ei vuodattanut kyyneleitä eikä häpeän takia kehdannut hiiskahtaakaan; hän istui vain liikkumattomana ja väristen katkeran mielihaikeansa vallassa. Hän ei koskaan ollut ajatellut, miten suuresti hän todella oli rakastanut Onaa, ennenkun nyt vasta, kun tämä oli mennyt pois. Hänen vanha rakkautensa, jota oli kidutettu ja haavoitettu aina kuolemaan saakka, heräsi hänessä uudelleen; muiston lähteensilmät virisivät jälleen esiin unhotuksen uumenista — hän näki sielunsa silmien edessä koko heidän yhdyselämänsä, näki Onan sellaisena kuin oli hänet nähnyt kaukana Litvassa, ensi kerran markkinoilla, nuorena, raittiina ja kauniina kuin ruusu, hilpeänä ja laulavana kuin lintunen. Hän näki hänet edessään sellaisena kuin hän oli ollut morsiamena heidän hääpäivänään, näki hänen rajattoman hellyytensä ja kaikki hänen sydämmensä ihmeet; ne sanat, jotka Ona silloin oli hänelle lausunut, tuntuivat vieläkin soivan hänen korvissaan, Onan silloin vuodattamat kyyneleet nyt valuvan alas hänen poskiaan. Pitkä, julma kamppailu nälkää ja kurjuutta vastaan oli kovettanut ja katkeroittanut hänen oman mielensä, mutta ei ollut muuttanut Onaa miksikään toiseksi — tämä oli ollut sama hellyyttä janoova sielu loppuun asti, joka aina oli ojentanut hentoja käsivarsiaan häntä kohti, aina puolustanut häntä, kerjäten vain häneltä lempeä ja hellyyttä. Ja miten hän oli saanut kärsiä — miten julmasti hän oli saanut kärsiä raakuutta, kovuutta ja kaiken pyhimpänsä häväistystä — ah, Jumala, niiden muistoa ei jaksanut kestää! Mikä jumalaton ja sydämmetön hirviö hän itse oli ollutkaan! Jokainen kova sana, jonka hän oli vaimolleen sanonut, kimmahti nyt takasin ja haavotti häntä kuin terävä veitsi; jokainen itsekäs teko hänen puoleltaan — mitä tuskia hän nyt saikaan niistä maksaa! Ja miten nöyräksi ja katuvaiseksi hän nyt tunsikin itsensä sydämmessään, niin ei hän sitä enää saanut selittää — se oli liian myöhäistä, liian myöhäistä! Hänen rintansa paloi ja vuoti verta hänen sitä ajatellessaan; hän ryömi pimeässä Onan ruumiin viereen, ojentaen käsivarsiaan sitä kohti — mutta Ona oli mennyt ijäksi pois, hän oli kuollut! Hän olisi tahtonut huutaa ulos maailmaan koko kauhunsa ja epätoivonsa, tuskan hien poreillessa ohimoillaan, mutta hän ei tohtinut päästää äännähdystäkään, hän tuskin uskalsi hengittääkään — niin pohjaton oli hänen häpeänsä ja inhonsa itseään kohtaan.

Vasta myöhään yöllä Elzbieta tuli kotiin saatuaan todella kylliksi rahaa kokoon sielumessua varten ja maksettuaan sen jo etukäteen — muuten hän tuskin olisi kotiin huolinut palatakaan. Hän toi myöskin mukanaan palasen kivikovaa ruisleipää, jonka oli saanut joltakulta, ja hän jakoi sen lapsille ja sai heidät siten viimein viihtymään nukkumaan. Sitte hän meni Jurgiksen luo ja istahti hänen viereensä.

Ei nuhteen sanaakaan sanonut hän tälle — hän ja Marija olivat siitä sopineet edeltäpäin; hän tahtoi vain surra yhdessä hänen kanssaan tässä hänen vaimovainajansa ruumiin ääressä. Jo ennenkin oli Elzbieta niellyt alas kyyneleensä, vaikka hänellä oli ollut mieli täynnä synkkiä ja pelättäviä surun ajatuksia — silloin kun hän saattoi yhden lapsistaan hautaan; lyhyen ajan hän oli valittanut, mutta sitte rohkaissut itsensä ja käynyt taisteluun jälellä olevien puolesta. Elzbieta oli noita alkeellisia luonteita: hän oli kuin kastemato, joka elää kahteen kappaleeseen paloteltunakin, tai kuten kana, jolta poikasensa yksi toisensa perään ovat riistetyt pois, mutta joka tuskallisesti kiintyy viimeiseensä. Hän teki niin, koska hänen luonteensa oli tällainen — hän ei kysellyt kohtalonsa oikeudenmukaisuutta eikä elämän lyhytaikaisuutta, jossa hävitys ja kuolema kilpaa mellastavat.

Ja tätä vanhannaisen elämänkatsomusta hän koetti istuttaa Jurgikseenkin, valitellessaan hänen kanssaan kyynelsilmin. Hän ei surrut omista lapsistaan — hän ja Marija kyllä pitäisivät jotenkuten niistä huolta. Mutta Jurgiksella oli Antanas, oma poikansa. Ona oli antanut Antanaksen hänelle — pikku poikanen oli hänen ainoa muistonsa vaimovainajastaan; hänen täytyi helliä ja suojella sitä, hänen täytyi tulla taasen mieheksi. Hän tiesi, mitä Ona olisi pyytänyt hänen tekemään, mitä tämä olisi pyytänyt häneltä tänä hetkenä, jos vielä olisi voinut puhua. Oli hirmuista, että Onan oli täytynyt kuolla tällä tavalla; mutta elämä oli ollut liian kova häntä kohtaan, ja hänen oli täytynyt lähteä pois. Oli hirveätä, ettei heillä ollut itsellään varoja edes häntä haudatakaan, ettei Jurgis saanut edes päivääkään murehtia häntä — mutta niin oli nyt laita, eikä sille voinut mitään. Heidän kohtalonsa kiristyi kiristymistään; heillä ei ollut senttiäkään, ja lapset kohta kuolisivat nälkään — vähän rahaa heidän täytyi hankkia jollakin tavalla. Eikö Jurgis voinut miehistyä Onan takia ja koota jälleen voimiaan? Vähän ajan perästä he jo olisivat poissa vaaran suusta — nythän he olivat luopuneet koko onnettomasta talostaan ja voivat siis elää rauhallisemmin, ja kun lapsetkin ansaitsivat kukin tahollaan, voivat he kihnutella eteenpäin, jollei hän vain murtuisi kokoon. Siten Elzbieta jatkoi lohdutuspuhettaan kuumeellisen kiihkoisasti. Tämähän oli hänelle elämäntaistelua; eikä hän pelännyt Jurgiksen menevän juomaankaan, sillä tällä ei ollut penniäkään. Mutta hän pelkäsi sitä ajatusta, että Jurgis saattaisi jättää heidät, lähteä maantielle, kuten Jonas oli tehnyt.