Luonnollisesti olisi Samuel voinut mennä ostamaan itselleen vähän ruokaa niillä senteillä, jotka hänellä oli taskussaan. Mutta sillä olisi ratkaisu ainoastaan siirretty, joten se ei kannattanut.
Ja asian teki kymmentä kertaa pahemmaksi se seikka, että Samuel oli
Stedmanille velkaa, sillä hän oli elänyt vastaisen palkan varassa.
Itse asiassa ei Samuelia kiusannut niinpaljoa nälkä kuin puhtaat järkisyyt. Sillä niinkuin tiedämme, oli Samuel henkilö, joka otti periaatteensa vakavalta kannalta; ja Charlien väitteisiin hän ei voinut keksiä vastausta. Lukija varmaankin löytää monta vastausta, mutta Samuel kiusasi aivojaan turhaan. Jos, kuten oppinut professori oli sanonut, elämä on olemisen taistelua ja ne, jotka ovat saaneet rahakukkaronsa paisumaan, ovat voittajia; jos edelleen heillä ei ole mitään muuta tekemistä työttömien kanssa kuin antaa heidän kuolla nälkään tai heittää heidät vankeuteen, niin täytyy toiselta puolen työttömillä olla oikeus huolehtia omasta olemassaolostaan.
Niin meni aamiaisaika, päivällisaika ja tuli illallisen aika. Charlie otti jälleen esille ruokatavaransa, kumartui yli pöydän ja kuiskasi:
— Koetappas kerran, miltä maistuu. Samuel puristi kätensä nyrkkiin ja vastasi:
— Olkoon menneeksi, minä koetan!
Hän alkoi syödä. Mutta keskellä ruoka-aikaa taukosi hän, työnsi pois luotaan korpun ja sanoi mielenliikutuksen vallassa:
— Oi, jumalani, minä olen lupautunut varkaaksi!
Toinen katseli häntä ihmeissään.
— Et suinkaan sinä aijo perääntyä? kysyi hän.