— Minkätähden sitten?
— Sentähden, vastasi Finnegan, että minun täytyy elää. Se on minun ammattini, ainoa minkä osaan.
— Se tuntuu kauhealta ammatilta! huudahti nuorukainen.
— Ehkäpä, sanoi Finnegan. Mutta muistakaa, ettei se ole mikään ruhtinaallinen ammatti. Saan tarjoilla koko päivän, vieläpä suuren osan yötä ja seistä koko ajan. Minulla ei ole myöskään vapaapäiviä — ja koko palkkani on kaksitoista dollaria viikossa. Ja minulla on vaimo ja äskensyntynyt lapsi, niin että mitä muuta ihminen minun sijassani voisi tehdä?
Ihmeellistä kyllä joutui Samuel nyt katselemaan asiaa uudessa valossa. Hän oli aina luullut, että kapakoitsijat ja kapakan hoitajat olivat luonnostaan turmeltuneita ihmisiä. Oliko mahdollista, että he harjoittivat ammattiaan vain senvuoksi, että heidänkin täytyi elää? Sellainen ajatuskin riitti yhä enemmän innostuttamaan Samuelia.
— Sanokaapa minulle, huudahti hän, tekisittekö parannuksen, jos löytäisin teille jotakin kunniallista työtä, jossa voisitte ansaita elatuksenne?
— Tarkoitatko, että minä jättäisin paikkani täällä Callahanilla?
Aivan varmasti niin tekisin.
— Oh! huudahti poika ihastuneena.
— Mutta sen täytyy olla varma paikka, lisäsi toinen. Minä en voi antaa pienen kotini joutua puutteelle alttiiksi.
— Hyvä, sanoi Samuel, minä hankin teille mitä haluatte.