Hetkisen vallitsi huoneessa juhlallinen hiljaisuus Everleyn lopetettua puheensa. Senjälkeen miehet ja naiset toinen toisensa perästä selittivät olevansa taisteluun halukkaita.
— Minä olen ollut ilman työtä neljä kuukautta? selitti eräs miehistä, ja minulle on luvattu tointa ensi viikoksi. Jos tulen vangituksi, niin olen varma, etten sitä työtä tule saamaan. Mutta minä tahdon siitä huolimatta puhua.
— Ja minä olen toimessa Wygantin puuvillatehtaassa, sanoi toinen. En pysy kauvan nuorena ja työkykyisenä, ja kun tulen poisajetuksi työpaikastani, tuntuu se raskaalta. Mutta minä tahdon olla mukana.
— Ja minä myös, pisti väliin Lippman, sikaripuotin omistaja. Vaimoni voi hoitaa liikettäni, lisäsi hän. Ilmoitus otettiin vastaan yleisellä naurulla.
Tämän jälkeen nousi Fredrik Bremer ylös.
— Isäni on tullut varovaiseksi, huudahti hän, mutta minä tahdon myöskin puhua!
— Ja minä, ilmotti Samuel. Minä uskon, että minusta tulee sosialisti. Sallitteko minun auttaa teitä?
— Pieninkään apu ei tule ylenkatsottua näin ratkaisevalla hetkellä, kuin tämä, sanoi Everley. Meidän täytyy seisoa tykkiemme luona, sillä jos he onnistuvat murskata meidät tällä kerralla, viipyy kauan ennenkuin voimme saada äänemme taasen kuuluviin.
Kokoushuoneen eräästä nurkkauksesta alkoi kuulua laulua. Toiset yhtyivät lauluun, mikä paisui niin valtavaksi hymniksi, että huoneen katto oli ilmaan kohota.
— Mitä tämä on? kuiskasi Samuel Fredrikille.