— Vangitkaa puhuja! kirkuivat toiset.
Syntyi ankara hälinä kokoontuneessa väkijoukossa. Joukon keskellä näkyi Lippman, toinen järjestyksessä niistä, jotka olivat valitut uhrautumaan. Hän hyppäsi nopeasti erään vanhan kannon päälle vähäsen syrjässä siitä paikasta, missä Barton pidätettiin, sekä huusi täyttä kurkkua:
— Henry Hickman on maksanut Slatterylle kaksikymmentätuhatta dollaria siitä, että on saanut vesijohtoehdotuksen valtuustossa hylätyksi. Ja sen kautta ansaitsee hän sekä Lockmannin pesä itselleen kymmenentuhatta dollaria kuukaudessa. Ja Wygant on tunnustanut päivän pääpuhujalle, että hän pakottaa kaupungin hallituksen tanssimaan hänen pillinsä mukaan voidakseen saada itselleen erityisiä oikeuksia ja etuja…
Näin pitkälle ehdittyään tarttui eräs poliisikonstaapeli Lippmania niskaan ja veti hänen alas puhujapaikalta sekä pakotti hänen vaikenemaan kiukkuisten vastalauseiden kaikuessa ympärillä olevasta väkijoukosta. Oli selvää, että kansa oli saapunut paikalle saadakseen kuulla Samuelin puhetta ja oli kiukustunut siitä, kun tuli narratuksi siinä suhteessa. Se ilmeni kovaäänisinä vastalauseina, joten poliisit tunsivat itsensä iloisiksi siitä, kun olivat niin mieslukuisina paikalle saapuneet.
Näitä jännittäviä tapahtumia olivat Samuel ja Everley seuranneet saippualaatikkojen tarjoomalta vallitsevalta paikalta. Äkkiä tarttui Samuel ystävänsä käsivarteen ja sanoi osottaen:
— Mikä mies tuolla on? Väkijoukon äärimmäiseltä reunalta näkyi suuri ja roteva mies, joka tunkeutui raivokkaasti eteenpäin heilutellen nyrkkejään ilmassa ja huutaen:
— Se on hävytöntä! Käykää päälle vaan!
— Minä en tiedä, vastasi Everley. Minä en ole koskaan ennen häntä nähnyt.
— Tämä on poliisiväkivaltaa, huusi mies. Lyökää poliiseja! Ruhjokaa heitä! Ajakaa ne pois!
Everley tarttui Samuelia käsivarteen ja lausui liikutettuna: