— Teidän korkea-arvoisuutenne… alkoi hän.
— Seuraava asia, toisti tuomari. Poliisikonstaapeli valmistautui viemään Samuelin ulos.
— Teidän korkea-arvoisuutenne, kirkui tämä mieletönnä, älkää lähettäkö minua vankilaan!
Hän koetti vapautua poliisin käsistä ja ulvoi lakkaamatta:
— Ei se ole minun syyni — minä olen kunniallinen poika ja olen koettanut saada työtä. En ole tehnyt mitään pahaa. Ja te tapatte minut, lähetätte minut vankilaan. Olkaa armeliaita! Oih! Olkaa armeliaita!
Poliisi ravisteli häntä kiivaasti. Mutta Samuelin valituksessa oli jotakin niin puhdasta, että tuomari sanoi:
— Odottakaa!
— En voinut sille mitään, että minulta varastettiin, jatkoi nuorukainen kiihkeästi. Ja mitä muuta voin tehdä kuin pyytää työtä? Minut on kasvatettu kunniallisuuteen ja rehellisyyteen, teidän korkea-arvoisuutenne. Isäni olisi mennyt hautaan, jos hän olisi tiennyt, että minä joudun vankeuteen. Hän opetti aina, että on ansaittava leipä rehellisellä työllä.
— Kuka oli isänne? kysyi tuomari.
— Hänen nimensä oli Efraim Prescot, ja hän oli maanviljelijä. Kaikki Euba Gornersissa, siellä kotipuolessa, voivat kertoa, mikä mies hän oli. Hän oli mukana taistelussa koko sodan ajan — neljä kertaa hän haavoittui. Ja jos hän olisi täällä, vakuuttaisi hän teidän korkea-arvoisuudellenne, etten minä ansaitse joutua vankilaan. Syntyi hetken äänettömyys.