— Ei, sanoi Samuel reippaasti. Te ette saa tarjota rahaa. Eihän se ole oikeudenmukaista. Sehän on armeliaisuutta.
— Hm! sanoi professori. Niin. Mutta — ettekö voisi mennä kyökkiin saamaan vähän ruokaa?
— Miksi viivyttäisimme asioita? huudahti Samuel kiivaasti. Eikö minun pidä mennä saarnaamaan sitä oppia, jonka nyt olen saanut?
— Mutta tyhjällä vatsalla ette erittäin kauvaa voi saarnata, huomautti professori.
Saarnaamiseni täytyy tapahtua teossa, vastasi Samuel.
Sitten poistui hän, ja professori Stewart palasi kirjoituspöytänsä ääreen. Pöydällä oli paksu pino käsikirjoituksia professorin uuteen huomattavaan teokseen: Apukeinot. Teoria ja ohjelma. Muutamia käsikirjoitusliuskoja oli hänen edessään. Päällimmäisessä oli otsakekirjoitus: Kuudeskymmenesensimmäinen luku. — Työttömyys ja yhteiskunnan vastuunalaisuus.
Ja professori Stewart istui ja tuijotti tähän otsikkoon.
VIII. Pillastunut hevonen.
Sillävälin kulki Samuel leveätä, sirpalekivillä laskettua puistikkotietä pitkin miettien suurta tehtäväänsä. Ensi innostus oli ohitse, ja hän käsitti nyt edessä olevat vaikeudet. Teoreettisesti oli asia selvä, mutta sen toteuttaminen käytännössä näytti tulevan sangen kiusalliseksi.
Ensinnäkin tulisi olemaan hyvin vaikea levittää tätä oppia. Sillä, jos koettaisi selittää sitä sanoin, niin pidettäisi häntä ulkokullattuna teeskentelijänä, niinkuin professori oli huomauttanut; ja toiselta puolen, jos hän vain käytännössä antaisi opetusta, niin saisivatkohan ihmiset tästä opista täyttä käsitystä? Otaksutaanpa esim., että hän lähipäivinä kuolisi nälkään, silloin olisi vain yksi ainoa henkilö saatu pois tieltä, mutta ihan varmaan oli tarpeettomia ihmisiä miljoonittain.