Tähän saakka oli Samuel sovittanut oppimansa teorian ainoastaan itseensä. Mutta nyt kuvaili hän menevänsä kotiin mrs Stedman'in luo sanomaan hänelle, että mrs Stedman'in pitää jättää turhat ponnistelunsa ja laittaa itsensä pois tästä mailmasta, niin ettei hän eikä hänen kolme lastaan enään olisi ihmissuvun edistyksen tiellä. Samuel ymmärsi, ettei hän koskaan voisi tuollaista tehtävää täyttää, varmaankin siksi, että hän kuului niihin, jotka eivät olleet soveltuvia. Tarvittiin joku vieras, joku, joka voi käsitellä kysymystä puhtaasti tieteelliseltä kannalta.
Mutta vielä oli eräs vaikeus, ehkä muita vakavampi. Eikö tämä oppi oikeastaan johtanut itsemurhaan? Eikö hänen tehtävänsä olisi yksinkertaisimmin ratkaistu siten, että hän menisi virran rannalle, sitoisi kiven kaulaansa ja heittäytyisi veteen? Samuel pahoitteli, kun ei ollut sitä asiaa kysynyt professorilta. Sillä tuo ajatus peloitti häntä; hän oli oppinut, että hengen ottaminen itseltään on kauhistuttava synti.
Vaikeus näkyi olevan oikeastaan häntä ympäröivän elämän synkeässä ja ihanteellisuutta vailla olevassa luonteessa. Voisipa vaan kuolla jalolla ja sankarillisella tavalla toisten hyväksi! Olisipa esimerkiksi sota ja kehotettaisi kaikkia miehiä tulemaan kuolemaan valleilla! Tai hirvittävä rutto, niin että voisi antautua sairaanhoitajaksi! Mutta ei ollut minkäänlaista muuta, kuin hidas nälkäkuolema — ja tämä silloin, kun toiset elävät ylellisyydessä. Samuel arveli hankkia itselleen jotakin työtä, joka voisi olla vaarallinen elämälle ja jäsenille. Muita vaarallisetkin paikat näyttivät olevan täytetyt. Mailma ei tarvinnut häntä elämässä eikä kuolemassa!
Jälellä ei siis ollut mitään muuta kuin nälän näkeminen. Kun ei Samuel tänään ollut syönyt mitään, oli hän kohta valmis alottamaan. Hän tiukensi nälkävyötään ja puri hampaitaan. Kulkiessa vaivasi häntä toivo löytää joku tilaisuus itsensä uhraamiseen. Ja tämä juuri samaan aikaan, kuin suuri vaara, suurin hänen tähänastisessa elämässään, lähestyi.
Hän oli kulkenut ohi Fairviewin, suuren herrastalon, jolla oli komea rautainen portti ja sen kummallakin puolella valkeat pilarit. Hän oli tullut sen laajojen tilusten ulkopuolelle ja kauvemmaksi maaseudulle. Hän kulki ilman päämäärää, sokeana, hänestä oli yhdentekevää, mihin hän tuli. Silloin kuuli hän yhtäkkiä takanaan hevosen kavioiden kapsetta; hän kääntyi ympäri ja näki edessään tomupilven ja keskellä pilveä mielettömästi kiitävän hevosen. Samuel seisoi ja tirkisteli; hevosen takana oli jonkullaiset ajoneuvot ja ajoneuvoissa ihminen. Yksi ainoa silmäys riitti Samuelille selvittämään, mikä oli kysymyksessä. Pillastunut hevonen!
Samuelille tuli tämä asia taivaan ihmeenä, se oli vastaus hänen rukouksiinsa. Ja hän oli valmis. Hänelle tarjoutui tilaisuus eikä hän aikonut jättää tätä tilaisuutta käyttämättä. Hän ei hetkeäkään epäillyt. Hän tiesi täydelleen, mitä hänen oli tehtävä, ja hän oli valmis, päätöksessään luja, oikealla paikalla ja jännittyneenä.
Hän asettui keskelle tietä. Hevonen tuli mitä hurjinta vauhtia; se oli nopea ravihevonen, pelosta mieletön ja kauhistuttavan näköinen. Samuel levitti kätensä, ja salaman nopeudella syöksähti eläin hänen eteensä.
Päästäkseen hänen ohitseen hypähti hevonen syrjään; nuorukainen ei ollut liikkeissään hitaampi, hän hypähti ja tarttui ohjaksiin. Hänen kätensä olivat repeytymäisillään pois sijoiltaan, mutta hän ei hellittänyt, vaan laahautui mukana, kunnes viimein onnistui pääsemään jaloilleen. Hevonen ravisteli päästäkseen hänestä eroon; silloin tarttui Samuel toisella kädellään voimakkaasti sen sieraimiin ja piti siten itseään koholla itsepäisesti ja silmät suljettuina.
Näin riippui hän vielä, kun pillastunut hevonen pysähtyi ja ajaja hypähti vaunuista kiiruhtaen häntä auttamaan.
— Jumalani! huudahti tuntematon. Tuota voi kutsua miehentyöksi!