— Peters, sanoi nuori mies, tämä on Samuel Prescott. Olin vähän pulassa hevoseni kanssa ja hän auttoi minua. Hän ei tänään ole mitään syönyt, tahdon, että hän saa kelpo aterian.
— Kyllä, sir, sanoi Peters. Minne laitan ruuan, sir?
— Aamuhuoneeseen. Odotamme siellä. Mutta muista, rikas ateria.
— Kyllä, sir, sanoi Peters poistuen.
Sillä aikaa oli Samuelilla tilaisuus silmäillä ympärilleen. Milloinkaan ei hän ollut kuullut eikä uneksinut tällaisesta komeudesta. Se oli häikäisevä, uskomaton! Suuri huone ulettui rakennuksen kattoon saakka. Siinä oli leveät marmoriportaat ja valtavan suuri marmoriuuni sekä talo suihkulähteineen ja mitä komeimpine palmuineen ja kukkineen. Ja molemmilla sivuilla oli joukko huoneita tauluineen, seinäkoristeineen ja huonekaluineen, jotka Samuelin mielestä olivat puhdasta kultaa.
Tule, kehoitti hänen seuralaisensa, ja he astelivat portaita ylös.
Mutta he eivät olleet päässeet pitemmälle kuin puolitiehen, kun Samuel hämmästyksestä sanatonna pysähtyi erään taulun eteen. Tätä taulua ei tarvitse kuvata seikkaperäisesti, olkoon vaan sanottu, että se esitti aivan alastonta naista luonnollisessa suuruudessa ja ettei Samuel koskaan ollut sellaista nähnyt. Päästyään taulun lähelle, loi Samuel silmänsä maahan.
He kulkivat muuatta käytävää pitkin ja tulivat erääseen häikäisevän kauniiseen huoneeseen. Se oli kokonaan verhottu valkealla satiinikankaalla, etuseinä oli pelkästä lasista ja antoi leveälle parvekkeelle; siellä oli kukkia ja laululintuja ja seinillä mitä kauneimpia maalauksia.
Nuori Lockman heittäytyi nojatuoliin ja alkoi kuulustella seuralaistaan. Hän tahtoi keskustelusta "ukko Stewin" kanssa tietää kaiken, ja kun hän oli arvannut Samuelin käsityksen hänestä itsestään, taivutti hän Samuelin puhumaan siitä, minkä Samuel erittäin vilpittömästi tekikin.
— Te olisitte erinomainen hovinarriksi, huomautti Lockman, kun Samuel oli lopettanut; mutta tämä ei noihin sanoihin kiinnittänyt huomiota.