Pöydän kattaja tuli tuoden ruokia suurella tarjottimella, ja häntä seurasi toinen palvelija, joka kantoi pöytää, ja vielä kolmas auttajana. Mikä paljous hopeakaluja!
— Alkakaappa toimeen, kehoitti isäntä, ja kun hän arvasi vieraansa mielialan, lisäsi hän: teidän ei tarvitse jäädä tarjoomaan, Peters.
Suureksi helpoitukseksi Samuelille menivät palvelijat tiehensä.
— Älkää antako minun häiritä itseänne, sanoi Lockman nauraen, ja jos jotakin haluatte kysyä, niin antakaa vaan kuulua.
Samuel söi hyviä ruokia kelpo ruokahalulla. Kun hän viimeinkin oli lopettanut, virkkoi nuori Lockman:
— Otaksun, että haluatte tarkastella taloa.
— Kyllä se olisi hauskaa, vastasi Samuel.
— Tulkaa sitten mukaan, niin näytän sen teille — jos nimittäin tunnette voivanne kävellä heti ruuan päälle.
Ruoka ei vähintäkään estänyt Samuelia, ja he lähtivät kävelemään. Nuorukainen tapasi nyt olemassaolon mahdollisuuksien uuden ilmenemismuodon.
— Isäni on tämän kaiken luonut, sanoi nuori. Lockman. Hän luuli, että minä olisin innostunut maanviljelykseen.