»Toimita hänet ulos, Bill», virkkoi esivalta. Ja Hal näki Billin puristavan kätensä nyrkkiin.
»Hyvä», sanoi hän niellen närkästyksensä. »Odottakaa, kunhan saan vaatteet ylleni.» Hän pukeutui niin nopeasti kuin voi, kääri mytyksi peitteensä ja toisen pukunsa ja lähti ovelle.
»Muista», sanoi esivallan edustaja, »että lähdet suoraan alas ja pois.
Jos käyt vielä täällä naamaasi näyttämässä, saat kuulan nahkaasi.»
Hal lähti ulos päivänpaisteeseen, vartija kummallakin kupeellansa. Hän oli samalla vuoritiellä, mutta keskellä kaivoskylää. Etäältä näkyi iso rakennus ja kuului lakkaamatonta koneiden ja putoavan kivihiilen pauhinaa. Hän kulki yhtiölle kuuluvien rakennusten ja hökkelien ohi, ja ovilla seisovat hoidottomat naiset ja tien vieressä piehtaroivat likaiset lapset irvistelivät hänelle — hän näet ontui astellessaan, ja he varmaan arvasivat, kuinka hänen oli käynyt.
Hal oli saapuessaan tuntenut lämmintä asiaankiintymistä ja uteliaisuutta. Kiintymyksen lämpö oli melkoisesti jäähtynyt — se ei nähtävästi ollut niitä voimia, jotka pyöriä pyörittävät. Mutta uteliaisuus oli entistä suurempi. Mitä salaperäistä mahtoikaan olla tuon kaivoskentän tarkoin aidatulla alueella?
Hal kääntyi Billin puoleen, joka oli edellisenä päivänä ilmaissut jonkinlaista huumoria. »Kuulkaahan», sanoi hän, »nyt olette vieneet rahani, iskeneet sinimarjan silmääni ja koko ruumiini mustelmille, joten otaksun, että olette tyytyväiset. Sanottehan minulle asian, ennenkuin lähden?»
»Minkä asian?» murahti Billy.
»Minkätähden minun kävi näin.»
»Olit liian nenäkäs, poikaseni. Etkö tietänyt, ettei sinulla ollut asiaa yrittää tänne juonitellen?
»Tiesin», vastasi Hal, »mutta en nyt tarkoita sitä. Minkätähden ette heti päästäneet minua sisään?»