Cotton asteli huoneessa edestakaisin ja pysähtyi sitten Halin eteen. Hän seisoi siinä, kädet taskuissa, näyttäen tavallaan leikkisän huolettomalta, mikä ei tuntunut sopivan hänen ammattiinsa. Hän oli kaunis piru, ajatteli Hal — huolimatta vaarallisesta suustaan ja irstaan elämän jättämistä merkeistä.
»Nuori mies», aloitti mies yrittäen jälleen puhua suopeasti. »En tiedä, kuka olette, mutta joka tapauksessa olette erittäin valpas; teissä on ytyä, ja minä ihailen teitä. Olen siis valmis peruuttamaan jutun ja päästämään teidät jatkamaan opintojanne.»
Hal oli tarkannut Cottonin varovaa hymyä. »Lausukaa asia selvästi, Cotton», sanoi hän vihdoin. »Eihän minun tarvitse sanoa ottaneeni rahoja?»
»Ei, me vapautamme teidät siitä.»
»Ettekö lähetä minua vankilaan?»
»En. En ole tietenkään ajatellutkaan niin menetellä. Aioin vain teitä säikähdyttää. Vaadin vain, että poistutte täältä ja annatte miehillemme tilaisuuden unohtaa.»
»Mutta mitä etua on siitä minulle, Cotton? Jos olisin tahtonut täältä paeta, olisin voinut niin tehdä milloin tahansa viimeksikuluneiden kahdeksan tai kymmenen viikon aikana.»
»Niin, epäilemättä, mutta nyt ovat asiat toisin. Nyt on kysymyksessä vain minun harkintani.»
»Hiiteen harkintanne!» huudahti Hal. »Te tahdotte vapautua minusta ja olisitte iloinen, jos se kävisi päinsä enemmittä häiriöittä. Mutta se ei käy päinsä. On parasta, että luovutte siitä ajatuksesta.»
Cotton katsoa tuijotteli häntä hämmästyneenä. »Tarkoitatteko, että aiotte jäädä tänne?»