Harmaahiuksinen rouva säpsähti. Eikö miehen häpeämättömyydellä ollut rajaakaan? Rouva oli kuullut ja nähnyt, millaista kiusaamista Jessie oli saanut kestää. Mutta Jessie oli hänen morsiamensa; mrs Curtisiin nähden Halilla ei ollut mitään sellaisia oikeuksia. Rouva vastasi jäisen kylmästi: »En voi käydä sanelemaan isännälleni, kuinka hänen on sellaisessa asiassa käyttäydyttävä.»
»Mrs Curtis! Tehän olette perustanut hyväntekeväisyysyhdistyksen kulkukissojen ja -koirien auttamiseksi!» Nuo sanat kohosivat Halin huulille, mutta hän ei niitä lausunut. Hänen katseensa siirtyi eteenpäin. Kuka muu voi auttaa häntä Harrigania vastaan?
Mrs Curtisin vieressä istui Reggie Porter, ruusu napinlävessä. Hal tiesi, millaista osaa Reggie tässä seurassa näytteli: hän oli eräänlainen miespuolinen kaitsija, isännän apulainen, rikkaan ihailija ja ikävystyneen lohduttaja. Reggie rukka eli toisten ihmisten elämää, hänen sydäntään värisyttivät alinomaa toisten ihmisten mielenliikutukset, juorut, kutsujen valmistelut ja olleiden kutsujen ylistykset. Hänen sielunsa pyrki lakkaamatta eteenpäin, harkitsi, mittasi mahdollisuuksia ja yritti korvata tahdikkuudella ja eleganssilla rahojen puutetta. Halin katse hipaisi hänen kasvojansa; pienet terävät viikset näyttivät kiihtymyksestä heristyvän, ja Hal käsitti tilanteen äkkinäisen ja kauhistavan näkemyksen nojalla: Reggie odotti, että Hal kääntyisi hänen puoleensa, ja oli valmistanut vastauksen, joka voi lisätä hänen sosiaalista pääomaansa Harriganien perhepankissa.
Pöydän toisella sivulla istui Genevieve Halsey, pitkä, suoravartinen, kuin kuvapatsas. Tuli ajatelleeksi päilyväsilmäistä Junoa ja luuli tuossa naisessa olevan voimallisia tunneliikuntoja; mutta oppiessaan hänet paremmin tuntemaan huomasi, että hänen mielensä oli hidaskäänteinen ja askarteli yksinomaan itsessään. Hänen vieressään istui Bob Creston, sileäksiajeltu, rusoposkinen, hyvinvointia uhoava — eräs niitä, joita nimitetään kunnon pojiksi. Hänessä eli terveellinen kunnianhimo päästä voittamaan kilpamaljoja urheilukerholleen ja pitämään korkeana ampumaseuransa pistemäärää. Kelpo Bob olisi epäilemättä ottanut puhuakseen, sydämensä hyvyydestä, mutta hän oli rakastunut Percyn serkkuun Betty Gunnisoniin, joka istui häntä vastapäätä, ja Hal huomasi Bettyn tummien silmien välkähtävän ja hänen huultensa painuvan toisiinsa valkoiseksi viivaksi. Hal ymmärsi asian: Betty oli Harriganeja, hän suoritti osaltaan Harriganin perheelle kuuluvaa tehtävää, yritti tehdä reppukauppiaan lapsista nuoremman polven johtajia.
Hänen vieressään istui Vivie Cass, joka puhui hevosista, koirista ja muista samanlaisista, epätyttömäisistä asioista. Hal oli keskustellut hänen läsnäollessaan sosiaalisista kysymyksistä ja oli kuullut hänen ilmaisevan katsantokantansa iskevässä lauseessa: »Ihmistä, joka vie veitsen suuhunsa, minä pidän persoonallisena vihollisenani!» Hänen olkapäänsä takaa kuumottivat miehen kasvot, niissä värittömät silmät ja keltaiset viikset — Bert Atkins, kyynillinen ja maailmaan väsynyt mies, jota sanomalehdet mainitsivat »klubimiehen» nimellä ja jota Halin veli oli nimittänyt »kesyksi kissaksi». Seurassa oli vielä Dicky Everson, naisten suosikki samoinkuin Hal, mutta ei mitään muuta, oli hänen sisarensa Daisy ja Blanche Vagleman, jonka isä oli vanhan Peterin ensimmäinen asiamies ja setä, paikallinen neuvonantaja ja Pedron Tähden julkaisija.
Niin Halin katse siirtyi kasvoista toisiin ja hänen ajatuksensa henkilöstä henkilöön. Se oli kuin puolittain unohduksiin jääneen maailman jälleen avautuva kuvasarja. Hänellä ei ollut aikaa pitkiin mietteisiin, mutta eräs seikka selvisi hänelle nopeasti ja yllättävänä. Hän itse oli kerran elänyt tuossa maailmassa ja pitänyt sitä itsestäänselvänä. Hän oli tuntenut nuo ihmiset, oli seurustellut heidän kanssaan; he olivat näyttäneet ystävällisiltä, miellyttäviltä, kaiken kaikkiaan kelpo väeltä. Mutta millainen muutos olikaan nyt tapahtunut! Vai oliko Hal itse muuttunut kyynilliseksi, koska näki heidät tuossa uudessa valaistuksessa, kylminä ja välinpitämättöminä kuin tähdet, vaikka tiesivät suuren joukon ihmisiä kuolevan muutaman peninkulman päässä!
Halin katse palasi kivihiilikuninkaan poikaan, ja hän havaitsi Percyn olevan kiukusta kalpeana. »Minä vakuutan sinulle, Hal, ettei auta jatkaa. En suinkaan aio sallia itseäni pakotettavan.»
Yhtäkkiä Percyn mieleen johtui toinen ajatus, ja hän kääntyi aluepäällikön puoleen. »Mitä sanotte asiasta te, Cotton? Arvosteleeko mr Warner tilannetta oikein?»
»Tiedäthän mitä tuollainen mies sanoo, Percy!» huomautti Hal.
»En tiedä», kuului vastaus. »Mutta haluan tietää. Kuinka on laita,
Cotton?»