Hän oli lähtenyt seikkailuun edellyttäen näkevänsä ilkeitäkin asioita, oli tietänyt jossakin, jotenkin välttämättä joutuvansa taistelemaan »järjestelmää» vastaan, mutta ei kuitenkaan ollut koskaan otaksunut havahtuvansa luokkataistelun pyörteessä, johtamassa hyökkäystä oman luokkansa jäseniä vastaan. Sitäpaitsi hän tiesi, ettei asia tulisi vielä päätökseen; siitä ei suoriuduttu yhden ainoan juoksuhaudan valtaamisella. Maatessaan siinä pimeyden ja äänettömyyden keskellä Hal käsitti, mihin oli ryhtynyt. Toisenlaista vertausta käyttääksemme: hän oli mies, joka alkaa kadulla mielistellä naista ja havaitsee seuraavana aamuna herätessään olevansa naimisissa.
Hän ei suinkaan katunut, mitä oli viimeksi tehnyt. Mikään muu menettely ei olisi ollut ajateltavissakaan. Mutta Hal tunsi Pohjois-Laakson väen vain kymmenen viikkoa kestäneen oleskelunsa nojalla, Percyn salonkivaunun vieraat sitävastoin olivat hänen tuttaviaan jo vuosien takaa. Viimeksimainitut valtasivatkin nyt hänen tajuntansa, ja heidän ajatuksensa, sekä suorastaan vihamieliset että vain hämmästyneet, alkoivat piirittää hänen mielensä varustuksia.
Erikoisena vastuksena oli Jessie Arthur. Tytön kasvot kohosivat hänen näkyviinsä anelevina, kaihoisina. Ne olivat kasvot, jotka auttamattomasti lumoavat miehen mielen täydellisellä kauneudellansa. Ruskeat, lempeät, hellyyttä hohtelevat silmät, huulet valmiina tunnetta värähtelemään, hipiä kuin omenankukka, ja hiuksissa tähtien säihke. Hal tosin arvosteli sangen säälimättömästi kaivosten virkailijoita, mutta milloinkaan hänen mieleensä ei johtunut ajatella, että Jessie voi olla sielultaan toisenlainen kuin hänen ruumiillinen kauneutensa näytti osoittavan. Hal oli häneen rakastunut ja oli liian nuori, liian kokematon lemmenasioissa voidakseen käsittää, että tuon kauniin, miellyttävän aito tyttömäisyyden alla saattoi piillä syvä itsetiedoton, perinnäinen ja vaistomainen julmuus — säätyluokan säälimättömyys, ylhäiset, ankarat ennakkoluulot. Miehen täytyy ehtiä keski-ikään ja kärsiä paljon, ennenkuin tajuaa, että naisen sulot, silmien, hampaiden ja hiusten harvinainen ja taiallinen kauneus, hipiän hienous ja piirteitten herkkyys ovat monien sukupolvien työn ja huolenpidon tulos ja edellyttävät ehdottomasti, että elämä on ollut hurjaa taistelua, että tavat ja sovinnaisuudet ovat olleet murhaavan epäinhimilliset.
Jessie oli pettänyt Halin tässä epätoivoisessa tapauksessa. Mutta kun Hal nyt asiaa ajatteli, täytyi hänen tunnustaa, että koe oli ollut epäoikeutettu. Hal oli tuntenut tytön lapsuudesta saakka ja rakasti häntä, ei ollut milloinkaan nähnyt hänen toimivan tai puhuvan muuten kuin ystävällisesti ja lempeästi. Mutta — niin ajatteli Hal — hän suhtautui myötätuntoisesti tuntemiinsa henkilöihin, ja milloin hänellä olisikaan ollut tilaisuutta oppia tuntemaan työväkeä? Hänelle täytyi suoda siihen tilaisuus, täytyi pakottaa hänet, vaikkapa vasten tahtoaankin, avartamaan elämänymmärrystään. Se tuottaisi hänelle kenties tuskaa, voisi vioittaa hänen kauniita kasvojaan, mutta olisi sittenkin hänelle hyväksi — olisi »kasvamisen kipua».
Siinä pimeässä maatessaan Hal oli kauan juttelevinaan rakastettunsa kanssa. Hän kuljetti häntä kaivoskylässä, selitti hänelle asioita, esitteli hänet eräille henkilöille. Hän otti toisiakin salonkivaunututtaviaan ja tutustutti heidät Pohjois-Laaksossa asuviin tuttaviinsa. Molemmilla puolilla oli yksilöitä, joiden yhteiset ominaisuudet varmaan sallisivat heidän sointua yhteen. Esimerkiksi Bob Crestonia, joka osasi hyvin laulaa ja tanssia, varmaan huvittaisi Blinky, kaivoskylän kujeniekka. Mrs Curtis, joka piti kissoista, varmaan liittyisi sisaruuden sitein vanhaan mrs Nagleen, joka asui Minettien naapurina viiden kissansa kanssa. Ja Vivie Cass, joka vihasi veitsen suuhun viejää, joutuisi tosin murha-ajatuksiin nähdessään Reminitskyn luona noudatettuja pöytätapoja, mutta ilahtuisi varmaan nähdessään »Italian Kallen», tupakkaa purevan muulin, joka oli aikoinaan ollut Halin suosikki. Hal tuskin jaksoi odottaa aamuun asti — niin kovin teki hänen mieli aloittaa nämä sosiaalisen yhteensulattamisen yritykset!
17.
Päivän koittaessa Hal vaipui uneen. Hänet herätti Billy Keating, joka nousi haukotellen istumaan, urahteli ja valitti. Hal käsitti, että Billyäkin oli viimeksikuluneena yönä kohdannut kova onni. Hänellä ei ollut milloinkaan ennen koko sanomalehtimiestoimintansa aikana ollut sellaista juttua saatavissa, kenelläkään ei ollut sellaista juttua — ja nyt se oli menetettävä!
Cartwright oli kerännyt reportterit myöhään edellisenä iltana ja oli ilmoittanut heille uutisen: että yhtiön oli vihdoin onnistunut päästä niin pitkälle, että kaivos voitiin avata ja että nuori Harrigan oli saapunut yksityisessä junassaan kaivoksessa oleviin työmiehiin kohdistuvan huolenpidon yllyttämänä. Reportterien tuli tietenkin mainita hänen saapumisensa, mutta heitä pyydettiin olemaan asiaa »paisuttamatta» ja jättämään mr Harriganin vieraiden nimet mainitsematta. Tarvitsee tuskin sanoa, että jätettiin sanomatta tottelemattomuuden vuoksi kaivoksilta karkoitetun »aputyöläisen» osoittautuneen »kivihiilimagnaatin» Edward S. Warnerin pojaksi.
Vihmoi kylmää sadetta, kun Hal lähti ulos Jerryltä lainaamansa vanhan viitan turvissa. Pikku Jerry tahtoi välttämättä päästä hänen kerallaan, ja niin Hal vastarinnan vaimennuttua kietoi hänet isoon huiviin ja heitti olalleen. Päivä oli tuskin koittanut, mutta kyläkunnan väki oli ehtinyt kerääntyä kaivoksen suulle. Kypärämiehet olivat jo laskeutuneet kaivokseen, joten asiat kohta lopullisesti selviäisivät. Naisia seisoi siinä odottamassa, kastuneet huivit köyrtyneillä hartioilla, kasvot valkoisina ja vääntyneinä, niin jännittyneinä, etteivät he kyenneet mitään virkkamaan. Kamalaa oli ajatella, että heidän kosteudessa väristessään heidän miehensä saattoivat menehtyä muutaman vesipisaran puutteeseen.
Kypärämiehet palasivat ja sanoivat lyhtyjen palavan kaivoksen pohjalla. Sinne voi nyt mennä ilman varuksia, ja ensimmäisen pelastusjoukon jäsenet tekivät lähtöä. Koko yön olivat vasarat kiikkuneet puuseppäin valmistaessa uutta laskukoria. Nyt se oli sijoillaan, ja miehet sijoittuivat siihen. Kun kori sitten alkoi liikkua ja miehet painuivat maanpinnan alle, kuului sadoista rinnoista kohoava huokaus, kuin tuulen valitus kuusikossa. Nuo miehet jättivät maanpinnalle vaimonsa ja lapsensa, mutta yksikään vaimo ei kehoittanut heitä jäämään pois — niin luja oli se tiedoton yhteenkuuluvaisuudentunne, joka liitti toisiinsa nämä kahdenkymmenen eri kansakunnan keskuudesta tänne kerääntyneet raatajat.