»Mitä joutavia! Olette varmaan suudellut Blarney-kiveä!» [Irlannissa sijaitsevan Blarneyn linnan muuriin kuuluva kivi, jonka luo on vaikea päästä ja joka tekee suutelijastaan taitavan imartelijan. (Suom. muist.)]
»Minä en huolisi tuhlata suudelmiani kiville.»
»Käytte ylen rohkeaksi, mister Smith. En huoli teitä kuunnella.» Tyttö kääntyi ja alkoi uutterasti tempoa vaatteita nuoralta. Mutta Hal ei halunnut joutua karkoitetuksi. Hän astui askelen lähemmäksi.
»Vuoren rinteeltä laskeutuessani», sanoi hän, »löysin jotakin ihmeellistä. Tuolla ylhäällä on karua ja kolkkoa, mutta minä jouduin suojaiseen sopukkaan, jonne paistoi aurinko ja jossa kasvoi villiruusu. Yksi ainoa! Ajattelin itsekseni: 'Ei kolkkaa kaukaisinta, miss' ei ruusu kasva!'»
»Tuo on varmaan jälleen runokirjaa!» huudahti tyttö. »Minkätähden ette ottanut ruusua?»
»On olemassa runokirja, jonka mukaan tulee 'jättää villiruusu varrellensa'. Se kukkii siinä edelleen; jos joku sen ottaa, se kuihtuu muutaman tunnin kuluessa.»
Hän ei tarkoittanut muuta kuin keskustelun vireilläpitämistä. Mutta tytön vastaus käänsi keskustelun uudelle tolalle.
»Sitä ei voi koskaan tietää, nuori mies. Voihan jo yöllä nousta myrsky, joka repii kukan kappaleiksi. Se olisi kukaties ollut onnellinenkin, jos sen otitte, olisi täyttänyt ruusun tarkoituksen.»
Jos runoilevan nuorukaisen asenteessa lieneekin ollut itsetiedotonta alentuvaisuutta, upposi se nyt kerrassaan iäisen mysteerin syvyyksiin. Tyttö oli saavuttanut naisen ensimmäisen voiton — tiesipä hän sen tai ei. Hän oli vallannut miehen mielen, jännittänyt sen uteliaisuuden vireeseen. Mitä tarkoittikaan tämä kaivoskenttien ruusu?
Villiruusu, joka nähtävästi ei tietänyt sanoneensa mitään merkillistä, keräsi uutterasti pesuvaatteita, ja Hal Warner tarkasteli sillävälin hänen piirteitänsä harkiten hänen sanojaan. Jonkin rikkiviisaan naisen lausumina ne olisivat voineet tarkoittaa yhtä ainoata asiaa, rohkaisua; mutta tämän tytön kirkkaissa harmaissa silmissä ei näkynyt yhtään kevytmielisyyttä, ainoastaan kärsimyksen ilme. Mutta mikä olikaan kärsimys, joka näkyi niin nuoren ja elämääuhkuvan olennon kasvoissa ja sanoissa? Oliko se hänen heimonsa surumieli, joka heläjää vanhoissa kansanlauluissa? Vai oliko se uutta ja erikoislaatuista mielenapeutta, läntisen Amerikan kaukaisilla kaivosseuduilla syntynyttä?