Tuo uutinen huolestutti Halia. Hänen mieleensä johtuivat pitkät väittelyt veljen kanssa ja isälle esitettävät selitykset ja puolustelut. Hän oli isäänsä erittäin kiintynyt. Mikä häpeä, jos joku Harriganien lähetti ehtisi säikyttää häntä väärillä tiedonannoillaan!
Nämä ajatukset herättivät Halissa koti-ikävän, toivat hänen mieleensä elävämmin ulkopuolella olevan maailman kaikkine aineellisine houkutuksineen — hienostunut henkilö näet ei kykene pakottamaan itseään rajattomasti sietämään epäterveellistä ravintoa, likaista vuodetta ja inhoittavia näkyjä. Hal huomasi mielessään kangastelevan klubinsa ruokasalin, jonka ilmassa leijuivat vastapaistetun lihan, lämpimän leivän, salaatin ja tuoreiden hedelmien ja kerman tuoksut. Ja niin hänessä yhtäkkiä kasvoi se vakaumus, että hänen työnsä Pohjois-Laaksossa oli likipitäen suoritettu!
Kului vielä yö ja päivä. Viimeiset ruumiit oli tuotu kaivoksesta ja kuljetettu alas Pedroon, missä ne toimitettiin yhteisesti haudatuiksi, kuten sellaisissa tapauksissa yleensäkin. Tuli oli sammunut, ja pelastusmiehistöjen sijaan olivat tulleet kirvesmiehet, jotka korjasivat vahingoita ja tekivät kaivosta turvalliseksi. Reportterit olivat poistuneet; Billy Keating oli kättä lyöden luvannut käydä klubissa häntä tervehtimässä. Eräs »Punaisen Ristin» asiamies oli läsnä ruokkimassa nälkäisiä mrs Curtisin keräämillä varoilla. Mitä siis olikaan Halilla enää tekemistä muuta kuin sanoa hyvästi tuttavilleen ja vakuuttaa auttavansa heitä tulevaisuudessakin?
Ensimmäisenä tuttavien joukossa oli Mary Burke, jonka kanssa hän ei ollut saanut tilaisuutta jutella sen jälkeen, kun oli kohdannut hänet Minettin luona. Hän käsitti Maryn tahallaan pysyttelevän piilossa häneltä. Hän ei ollut kotonaan; Hal lähti tiedustelemaan Raffertyn luo ja jäi juttelemaan vanhan naisen kanssa, jonka miehen oli pelastanut.
Rafferty oli toipumassa. Hänen vaimonsa oli päässyt häntä tapaamaan, ja kyynelet vierivät hänen kurttuisille kasvoilleen hänen siitä puhuessaan. Rafferty oli ollut neljä päivää ja yötä suljettuna kapeaan käytävään ilman ruokaa ja juomaa, lukuunottamatta sitä kahvitilkkaa, jonka hän oli jakanut toisten miesten kanssa. Hän ei kyennyt vielä puhumaan, tuskin kättään liikuttamaan, mutta hänen silmissään oli elämä, ja hänen katseensa oli ollut tervehdys sielusta, jota vanha nainen oli rakastanut ja palvellut jo neljättäkymmentä vuotta. Mrs Rafferty ylisti heidän omaa Jumalaansa, joka oli johtanut hänen miehensä onnellisesti näiden vaarojen halki, ja Halin mielestä hän ilmeisesti oli toimellisempi kuin jättiläiskokoisen ruotsalaisen Johanssonin protestanttinen Jumala, sillä molemmat miehet olivat maanneet vieretysten ja ruotsalainen oli saanut surmansa.
Tohtori oli kuitenkin sanonut, ettei vanha irlantilainen enää milloinkaan kelpaisi työhön, ja Hal huomasi pelonkauhun varjon pimittävän mrs Raffertyn aurinkoista iloa. Kuinka voi tohtori sellaista väittää? Rafferty oli epäilemättä vanha, mutta hän oli myös sitkeä — ja voiko tohtori aavistaakaan, kuinka tuimasti ponnisti mies, jonka tuli pitää huoli perheestään? Rafferty ei varmaankaan vähistä kivuista välittänyt. Hänen ohellaan ansaitsi vain Tim, mutta vaikka Tim olikin kelpo poika ja teki työtä arkailematta, olisi tohtorin kuitenkin pitänyt tietää, ettei suuri perhe voinut tulla toimeen kahdeksantoista vuoden ikäisen pojan ansioilla. Toisia poikia taas esti laki menemästä työhön: he olivat liian nuoria. Mrs Raffertyn mielestä olisi jonkun pitänyt lisätä hiukan järkeä lainlaatijoiden päähän — jos näet estettiin poikia työskentelemästä kivihiilikaivoksissa, olisi samalla täytynyt pitää huolta siitä, että lapset voitiin jollakin muulla tavalla elättää.
Hal kuunteli ja myönteli samalla katsellen vanhan naisen toimia ja oppien niistä enemmän kuin hänen sanoistaan. Mrs Rafferty oli noudattanut uskontonsa opetuksia, oli ollut hedelmällinen ja lisääntynyt; hän oli kasvattanut kolme poikaa täysi-ikäisiksi ja teollisuuden kitaan kuolemaan, ja hänellä oli yhä vielä kahdeksan lasta ja mies hoidettavinaan. Hal ihmetteli itsekseen, oliko hän milloinkaan levähtänyt hetkeäkään päiväiseen aikaan viidenkymmenen neljän ikävuotensa kuluessa. Missään tapauksessa ei enää naimisiin mentyään. Nytkin, ylistäessään Rafferty-perheen Jumalaa ja sättiessään kapitalistisia lainlaatijoita, hän keitti illallista liikkuen nopeasti, äänettömästi, kuin kone. Hän oli laiha kuin vanha hevonen, joka on kuljettanut raskaan kuormansa erämaan halki; hänen poskipäissään oli nahka kiinteä kuin venytetty kumi, ja ranteissa näkyivät jänteet kuin soittimen kielet.
Ja nyt hän kauhistui uhkaavan hädän haamua! Hal kysyi, mitä hän ajatteli tehdä, ja näki jälleen hänen kasvoissaan kauhun ilmeen. Näytti olevan yksi ainoa keino välttää nälkään nääntymistä: luopua lapsistaan, jättää heidät johonkin lastenkotiin. Mainitessaan tämän mahdollisuuden, joka kuuluu köyhäin erikoisiin painajaisiin, vanha nainen alkoi jälleen nyyhkyttää ja huutaa, että tohtori oli väärässä; hän saisi nähdä, ja Hal saisi nähdä, että vanha Rafferty lähtisi työhön viikon tai parin kuluttua!
2.
Hal meni takaisin kadulle. Oli se hetki, jolloin aurinko laski tasankomailla; vuorten huippuja värjäsi purppurainen valo, ja varhaisen syksyn ilma oli raikas ja viileä. Pimenevällä kadulla näkyi liikkuvan miehiä, kuului huutoja, ja kaikki näkyivät juoksevan jonnekin. Hal kiiruhti toisten jälkeen miettien mielessään: »Mitä tämä merkitsee?» Huudot kohosivat ilmoille ainakin satapäisestä joukosta, ja äänet yhtyivät toisiinsa niinkuin meren aaltojen kohina. Hän erotti sanat: »Eteenpäin! Eteenpäin! Olemme saaneet kylliksemme! Hurraa!»